Venäjän kivikauden asutuksessa ja suomalais-ugrilaisen etniteetin kehittymisessä merkittävässä roolissa olleen Volosovon kulttuurin asuinrakennus-tyyppi näyttää kotiutuneen Suomeen miltei sellaisenaan. Tästä voidaan tehdä johtopäätöksiä astutuksen ja suomenkieleen johtavan kehitysjakumon leviämissuunnista.
| Volosovon kulttuuri 3650-1900 BC (eKr.) Keski-Venäjällä, miltei Suomen naapurissa seurasi tännekin levinnyttä kampakeraamista Ljalovoa ja edelsi suomalais-ugrilaisia pronssikulttuureja. Volosovolla oli merkittäviä vaikutuksia myös Suomen alueen kehitykseen.
Volosovolaisilla tiedetään arkeologisten tutkimusten antaman tiedon perusteella olleen kahdenlaisia asuinpaikkoja:
Perinteisen käsityksen mukaan mestästäjä-keräilijät, mikä liitetään yhä mielikuva-tasolla suomalais-ugrilaisiin, olivat pysyvästi liikekannalla. Näin on ollut tapana ajatella, vaikka nykyaikaan asti metsästystä ja keräilyä elinkeinoinaan pitäneistä kansanryhmistä on ollut reaaliaikaista tietoa. Käytämme esimerkkinä Suomen Lapin kolttia:
Kivikauden pohjoisella metsävyöhykkeellä tuskin on menetelty toisin, kuin myöhemmin samoissa biotyypeissä. Pysyvät kivikauden kylät, jotka ovat voineet olla suuriakin, olivat yllätys suomalaisille tutkijoille, kun niitä alkoi löytymään. Pohjois-Ruotsissa ruotsalaiset tukijat nimittävät erästä kohdettä jopa ”kivikauden kaupungiksikin”.
Pysyvä asutuskeskus suurine hirsitaloineen on siis ollut mahdollinen viimeistään jo kampakeraamisena aikana. Paikallaan asumisen eräs ominaisuus on, että se mahdollistaa ympäristön muokkaamisen sen satoisuuden lisäämiseksi. Näin on sekä tarve että tilaisuus maanviljelyn aloittamiseen. Nyt ei ole käytettävissä tietoja, missä määrin volosovolaiset niin tekivät, mutta viljely-elinkeinon nopea ilmaantuminen aina Äänisen rantoja myöten, ei ole voinut sivuuttaa Volosovon kulttuuriakaan.
Huomaamme, että mainot volosovolaiset asustelivat (paljon) myöhemmän (ja ylimainostetun) Novgorodin seuduilta ja Laatokan ja Äänisen eteläpuolelta Moskovaan ja Hesarin äskettäin pannaan-julistamaan Volgan mutkaan asti. Emme tulleet sieltä Volgan-mutkasta, vaan asutimme aluetta sieltä tänne. Suomenkieleen johtava kehitysjatkumo tarvitsi tapahtuakseen laajan alueen, jonka väestöryhmien kanssakäymisen kieli muodostui suomalais-ugrilaiseksi tai uralilaiseksi kieleksi, josta nykyiset suomen saukulaiskielet ovat kehittyneet. Istuimme siis mm. nykyisen Venäjän (vuodesta 1991 alkaen taas Venäjä) pääkaupungin paikalla (merkitty karttaan: Moscow), paistaen ahvenia nuotiolla ja kertoen härskejä juttuja. Missään tapauksessa esi-suomalaiset eivät piileskelleet loputtomissa Venäjän ja Siperian metsissä, jossakin ”Olet Nyt Tässä” -pisteessä, ja hiippailleet nöyrän-anteeksipyytävästi kaikkia tärkeitä paikkoja ja tapahtumia vältellen kohti vihonviimeistä periferiaa, Suomea.
Volosovon kulttuurivaihe saattaa olla nykysuomalaisille sikäli kiinnostava, että saimme siellä ehkä kieleemme sen vaikutteen, joka aloitti kehityksen kohti itämerensuomalaista kieltä, -tai #Varhaiskantasuomea. Voloson kulttuuri kohtasi Suomeenkin Baltian kautta edenneen nuorakeramiikan (”vasarakirveskulttuuri”, Corded Ware) itäisen edition Fatjanovo-Balanovon. Fatjanovolaiset olivat osa sitä kansainvaellusta, joka levitti indoeurooppalaisia kieliä Eurooppaan.
Läntiseen Eurooppaan suuntautui nykyisestä Saksasta kellopikarikulttuuri (Bellbeaker– tai beaker-), ja nuorakeramiikka Puolasta ensin Baltian kautta Suomeen, ja sitten seuraavassa aallossa Skandinaviaan ja Keski-Venäjälle. Fatjanovo-Balanovo-ilmiö oli tätä jälkimmäistä muuttoaaltoa.
Fatjanovolaiset olivat (puoli) liikkuvia pienkarjanhoitajia, kuten muutkin nuorakeraamikot. He olivat joutuneet lähtemään Puolan-Saksan alueelta todennäköisesti paikallisen ekologisen kriisin takia: Viljellyt alueet olivat köyhtyneet, tai ilmasto viilentynyt. Nuorakeraamikot kohtasivat Suomessa kampakeraamisen väestön, jonka pääelinkeinoksi arvellaan metsästys-keräilyä. Maanviljelyn varhaisimmat merkit ovat kuitenkin aiempia, ainakin Itä-Suomessa. Suomessa nuorakeramiikka levisi läntiseen Suomeen, -ja katosi. Tutkijat ovat pitkään pitäneet konsensuksena, että suomenkielen #balttilainat ovat peräisin nuorakeraamisen kulttuurin ja suomalais-ugrilaisten kampakeraamikkojen kohtaamisesta Suomen maaperällä. Tämän teorian vaihtoehdoksi on nousemassa po. lainasanojen yms. omaksuminen fatjanovo-volosovo -kontaktissa. Ulottuihan suomenkieleen johtavan kehityksen näyttämö Pohjanlahdelta Volgan yläjuoksun sivujoille, Okalle ja Kamalle. Volosovon kulttuurialue on myös mahdollinen suomenkieleen asti tulleiden indoarjalaisten lainasanojen omaksumispaikka. Indoeurooppalaisen kielryhmän indoarjalaista vaihetta edustanut Abashevon kulttuuri levitti enklaavejaan myös volosovolaiselle alueelle. Näiden asuinpaikkojen liittyminen kaupankäyntiin on hyvin mahdollista. Volosovolaiset käyttivät metalleista kuparia, mikä ei yllätä sillä Garino Borin kuparikompleksi oli heistä Oka-jokea ylöspäin, ja pohjoisempana Äänisellä valmistettiin kupariesineita hyvin varhain.
Karttaan on merkitty Äänisen ja Garino Borin kuparinvalmistus-kompleksit. Suomen pronssinvalmistuksen keskus muodostui pronssikauden alussa Kainuun seutuville, ja sen täytyy liittyä samaan ilmiöön, kuin mainitut. Volosovo sai siis metallien käytön innovaatiota kahdesta suunnasta, -ja kielisukulaisilta. Metallin osuus tuon ajan käyttöesineissä oli kuitenkin vielä toissijainen: Kivityökaluja käytettiin yleisesti aivan kaikkialla rautakauteen asti. Volosovo-kulttuuri ilmaantui Suomeenkin vahvasti vaikuttaneen Ljalovon ydinalueelle, jota professori Siiriäinen nimitti Keski-Volgan innovaatiokeskukseksi, syystä että tämä seutu on välittänyt suomalais-ugrilaiselle alueelle kaikki keskeiset esihistorialliset ilmiöt:
Volosovo-kausi päättyi pronssikauden alkuun, jolloin samalle seudulle ilmaantunut tekstiilikeramiikka levitti Suomeen ja Pohjois-Skandinaviaan asti ne asiat, joita Keski-Volgalla oli kehitelty. Ananjinon kulttuuri on mielenkiintoisin Ylä-Volgan suomalais-ugrilaisista pronssikulttuureista. Sen myöhempi vaihe käytti rautaa.
Perinteinen käsitys, että puhutuilla kielillä on jonkinlaiset #alkukodit, joista ne lähtevät maailmalle kuin munasta kuoriutuvat kananpojat, ei ole enää pitkään aikaan ollut ainoa mahdollinen. Edistyneimmät tutkijat tarkastelevat mahdollisuutta, että yhteisöjen välisen kanssakäymisen kieli, ”lingua franca”, jollaisia ilmiöitä tunnetaan historialliselta ajalta ja nykyajastakin, voi olla laajallelevinneen kielikunnan lähtötilanne:
Kanssakäyminen luo kieliä, maantieteellisesti laaja kanssakäyminen suuria kieliryhmiä. Mielikuva, että joukko arkajalkoja tuohikontit selässään pöyrittää punaista olet-nyt-tässä-palloa läpi Euroopan pyrkien ennalta tietämäänsä päämäärään, ei ole käytännöllinen.
Salminen on hyvin oikeassa olettaessaan, että suomensukuisellä kielellä on täytynyt olla jokin arvovaltaa antava tekijä voidakseen levitä laajalle alueelle Jäämereltä ja Pohjanlahdelta Uralille ja metsän-aron rajalle eteläisellä Venäjällä. Se on voinut hyvinkin olla metallikauppa, johon kielikunnalle yhteinen sana vaski viittaakin. Sikäli on tarkastelumme eräs olettamus, balttilaisen kielivaikutteen omaksuminen Fatjanovo => Volosovo, pitää paikkansa, joudumme olemaan Salmisen kanssa eri mieltä kielikontaktin tapahtumapaikasta. Volosovolainen talomalli, josta tarkastelumme aloitimme, esiintyy siis arkeologisessa aineistossa Pohjois-Suomesta Keski-Venäjälle. Kierikin rekonstruktio (otsikkokuvassa) on melko varovainen. Nelikulmainen pohjaratkaisu viittaa hirsisalvoksen käyttöön, ja se on voinut olla korkeampi, kuin rekonstruktiossa. Käytännöllisesti ajatellen on ollutkin. Pohjoisella metsävyöhykkeellä pyöreä kodan pohjan muoto on ollut lämpötaloudellisesti siinä määrin edullinen, ettei kulmikkaisiin ratkaisuihin ole päädytty, -ilman että käytössä on ollut pitkää ja järeää puutavaraa, jonka eristävyyskin on jo kevyitä kotarakenteita parempi.
Oikealla tyypillinen kuoppatalo (savupirtti) slaavien Venäjälle-muuton ajalta 600 jKr. Esihistoriallisia asuinrakennuksia on yritetty hahmottaa ja rekonstruoida monella eri tavalla. Kuten kuvasta (alla) näkyy, Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä on jossainmäärin erilaiset lähestymistavat, vaikka tutkimuskohteilla on ollut suurinpiirtein sama kulttuuritaso ja tekninen osaaminen. Maailmalla onkin erittäin harvinaista, että kukaan yrittää ihan vängällä #epädramatisoida omaa historiaansa, mikä tapa näyttää muodostuneen Suomessa uudeksi normiksi. |
Kaikkea muuta: Olimme siellä missä tapahtuu, ja olimme ne tekijät:
Puoliksi maahan upotettuja taloja on käytetty Suomessakin esihistoriallisina kausina. Paikoittain jopa nykyaikaan asti, vaikkakin hyvin harvoin. Slaaveille ne olivat tyypillisiä heidän levittäytyessään Puolan ja Valkovenäjän suunnasta pohjoiseen ja itään 600-luvulla jKr. Sitä ennen heitä ei Venäjällä ollut.
Волосовская культура
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 