”Pyhä Venäjä” romanovilais-klerikaalinen propagandistinen konstruktio? Professorin ankara kritiikki.

pyhavenaja740Jos on Suomen historiaa tulkittu lyhytnäköisen päiväpoliittisiin tarkoituksiin sopivasti, -joko vähätelty tai tendenssimäisesti painotettu, Alexander Pyzhikov, MPGU-professori ja Venäjän tiedeakatemian johtava tutkija, näkee saman ilmiön vallinneen Venäjällä ainakin 1600-luvulta alkaen, jolloin muinaista Rusin valtakuntaa maalattiin romanovilaisilla väreillä. Neuvostokauden, kuten ei sen jälkeisenkään ajan, menneisyyskuva ei näyttäydy Pyzhikoville virheettömänä.

Venäläisten historiankäsityksessä ”ukrainalais-puolalainen näkökulma”?


”Neuvostoliiton jälkeisenä aikana meille esiteltiin runsaasti uusia ​​tulkintoja menneisyydestämme. Useat kirjoittajat eivät valitettavasti pitäytyneet tosiasioihin, vaan antoivat mielikuvitukselleen valtaa. Johdonmukaisen mutta varovaisen tarkistuksen tarve onkin nyt kiireellisempi kuin koskaan.

Mitä enemmän olette lukeneet tutkimuksia, ja tarkastelette aiempia tapahtumia, sitä paremmin ymmärrätte, että merkittävä osa Venäjän historiasta on kuvattu yksinomaan ukrainalais-puolalaisesta näkökulmasta. Tämä on ilmeinen tosiasia, mutta sitä ei ole haluttu nähdä, samoin kuin miksi ja milloin tämä tarkasteluprespektiivin rajoittuminen pääsi tapahtumaan.

Nykyisinkin vallitseva Venäjän menneisyyden ”virallinen” tulkinta muotoiltiin seitsemännentoista vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, samaan aikaan kirkon uudistuksen kanssa. Tämän tarkoituksena on täysin selvä: Korostaa (Venäjän valtakunnan alueella asuvaa. lat.huom) kansainyhteisöä ensisijaisijaisena (identifikaation kohteena), ja legitimoida nousevaa Romanov-dynastiaa.

(Venäjän valtaistuinta pitänyt Rurik-suku oli sammunut ja Romanoveilla oli kiire saada hyväksyntä vallalleen. lat.huom)

Erilaiset saksalaiset ja ulkomaalaiset, joita rekrytoitiin runsaasti venäläisiin eliittiin Pietari I: n hallituskaudesta lähtien, korjasivat vain rakennusta kajoamatta perustuksiin. Kaikki yhdessä he kohtelivat Venäjää siirtomaavaltaisen halveksivasti, hyödyntäen sitä kuin lypsylehmää.

Tilanne oli rinnasteinen siirtomaavaltaan Intiassa, jossa väestö oli todellisessa orjuudessa englantilaisten vallan alla, ja Etelä-Amerikkaan, missä intiaanikansat olivat  espanjalaisten, ranskalaisten ja portugalilaisten sortamina, ja afrikkalaisten maahantuonti syrjäytti heitä. Tunnistamme toki kolonisaation, kunhan se ei tapahdu peiteltynä.

kiovarus400Romanovien dynastian vaatimusta Moskovan valtaistuimeen ryhdyttiin legitimitoimaan samaistamalla se pyhään ”Kiovan Rus”-valtakuntaan, josta tehtiin (Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille uudelleenjärjestäytyvän. lat.huom.) Venäjän valtiollisen jatkuvuuden ja henkisyyden lähde seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolella.

Tataarien miehitysvalta oli juuri karkoitettu ja syksyllä v.1653 pidettiin Moskovassa Zemski Sobor -kokous pitkästä aikaa ja viimeistä kertaa. ”Unohdetun venäläisen kotimaan” yhdistämistoive tuotti poliittisen painopisteen siirtymisen Moskovaan, -ja Romanoveille. (Historiallinen Kiovan valtio oli muuntunut myyttiseksi ”Pyhäksi Venäjänmaaksi”, joka legenda legitimisoi Romanovien autokratian aina vuoteen 1917 asti. lat.huom.)

autocracy750.png

Jos kutsutaan asioita omilla nimillään, Venäjä oli onnistunut  maailmanhistoriassa ainutlaatuisessa asiassa: Täällä he onnistuivat silmänkääntötempussa, josta länsimaalaiset ( kolonialistit. lat.huom.) eivät edes  rohjenneet haaveilla. He (siirtomaavallat. lat.huom.) eivät voineet koskaan unohtaa, että he olivat epätoivottuja vieraita maissa, joita olivat verellä ja voimalla valloittaneet, ja että ennemmin tai myöhemmin he joutuvat jättämään nämä maat. Mutta Kiovan Rus -legendaan tukeutuvilla Venäjän hallitsijoilla ei ollut tällaisia ​​ongelmia: He olivat kätkeneet myytin taakse kaikki ”alkuperäiskansat” valtapiirissään, ja tämä myytti hallitsee meitä yhä.

Historiamme on ommeltu tähän mytologiaan Kiovan Rusista Brezhneviin asti. Ei ole kyse olosuhteista, ei väärinkäsityksistä, vaan varastetusta menneisyydestä.

Ajattelun ottaminen omaan hallintaan tarkoittaa irrottautumista sallittujen tulkintojen rajoista, joiden avulla kaikki, mikä ei ole tukenut Romanovien vallanperijöiden oikeutusta, on peitetty tähän päivään asti.”

(Vuosien 1666-1667 Suuri Synodi ja ”nikonilaiset uudistukset” liityivät nekin tähän samaan valtapoliittiseen projektiin.)

”Itse asiassa 1670-luvun mullistukset kattoivat suurimman osan maasta ja johtivat pääkaupungissa streltsien kapinaan vuonna 1682. Ja Stepan Razinin kapina oli vain alkusoitto Volgan alueen, Uralin, Siperian, jo valtavan suuren alueen – (suomalais-ugrilais-turkkilaisessa) konfliktissa. Syy (ja tämä on erityisen mielenkiintoinen) oli ensimmäinen Venäjän ja Turkin sota vuosina 1676-1681. Ottomaanien valtakunta, katsoen että ystävälliset suhteet Venäjään olivat jäämässä menneisyyteen, lähetti joukkoja Vähä-Venäjälle ja nämä anastivat Chiriginin linnoituksen.

Tämä uutinen kirjaimellisesti ravisteli väestöä Volgan Krasnojarskissa. Kalmykit, tataarit, baškiirit, kirgiisit, nogait, votjakit (udmurtit. lat.huom.), mari, korjakit, tšuvassit, mordvalaiset, jne. Lisäksi levottomuudet olivat levinneet paitsi muslimien keskuudessa, mikä olikin luontevaa, myös ortodoksien , buddhalaisten ja pakanoiden. Kapinallisten ja turkkilaisen armeijan yhteenlasketut voimat olivat romanoveille suuri haaste.

Romanovit onnistuivat välttämään romahduksen diplomatian, erilaisten myönnytysten ja lupausten avulla, minkä seurauksena turkkilaiset kääntyivät länteen. Pian – 1680-luvun alussa – ottomaanien armeija ahdisti Wieniä puolitoista vuotta, kauhistuttaen koko Euroopan. Romanovit ja kirkko säilyivät hengissä.

Suuri väestö vastasi joukkopurkauksella patriarkka Nikonia ja kirkon uudistusta vastaan.  Osoittautui, että Venäjän viranomaiset suojelivat itseään yhtä paljon  ulkopuolisilta vihollisilta kuin omalta väestöltään.

Elitimme alienit pysyvät edelleen radikaaleina, todella venäläisinä. ”Vallankumouksellinen tiede” katsoi tätä vinoa peiliä hurmoksella, myöntäen Ukrainan ja Puolan-Itämeren alueiden kärsineen ”Venäjän sorrosta”, kuten kaikki muutkin kansallisuudet!

Neuvostoajan patologinen intohimo ekonomismiin ja marxilainen luokkataistelu-dogmi  eivät sallineet nähdä tärkeintä: Isovenäläinen maa oli Romanovien siirtomaaimperiumin arvokas ydin, kuten Intia vuosisatoja oli ollut Englannin merentakaisten omaisuuksien helmi. Neuvostoliiton tutkijat eivät eritelleet Venäjän valtion ideologista perustaa, joten kaikki palasi omalle paikalleen, vaikkakin täysin erilaisessa kontekstissa.

Vuoden 1947 alkupuolella oli Neuvostoliitossa 13 tuhatta seurakuntaa, joista lähes 9 000 oli Ukrainassa, ja 500 Valko-Venäjällä ja Moldovassa. Venäjän (federaation. lat.huom.) koko laaja-alaiselle alueelle oli alle 3 000 temppeliä, joista noin puolet keskittyi Etelä- ja Mustanmeren alueisiin, joilla oli perinteisesti vahva Ukrainan vaikutus. Täytyykö Venäjän ortodoksiselta kirkolta kysyä, mikä se todellisuudessa on? Kysymys ei ole epäoleellinen.

Tällaista herkkää tosiasiaa ei voida välttää: Huomattava osa Ukrainan seurakunnista syntyi Hitlerin miehittäessä näitä alueita. Saksalaiset avasivat noin 7 000 kirkkoa yrittäen saada paikallisen väestön tukea. Saksalaiset elvyttivät tämän uskonnollinen instituution, ja Stalin määräsi sen säilytettäväksi.

Ja tänään näemme, kuinka nämä samat joukot, jotka ovat toipumassa Neuvostoliiton iskuista, yrittävät nyt hankkia jatkoaikaa ylivallalleen. He esiintyvät samalla ”isänmaallisuudella” valehdellen, poetisoimalla ”alkuperäiskansoja”, so. monarkistis-ortodoksista järjestelmää, joka romahti Romanovien mukana.

Tämän ajatuksen jatkaminen stimuloi modernin Venäjän ja Ukrainan välien pahenemista, jota jotkut Kiovassa edistävät. Itse asiassa näemme toisen vaiheen sata vuotta jatkuneessa konfliktissa. On välttämätöntä oikaista käsityksemme menneisyydestä. Vain näin voimme löytää oman tulevaisuutemme. di-gold

Kirjoittaja: Alexander Pyzhikov, MPGU-professori, johtava tutkija, Venäjän tiedeakatemia

Lähde: Moskovsky Komsomoletsin sanomalehti nro 27404, 29. toukokuuta 2017.

Merjamaa.ru.

Kommentti:

Pyznikov korostaa romanovilaisen Venäjän valtion #siirtomaavalta-luonnetta, ja aivan oikeutetusti. Hän mainitsee länsieurooppalaiset, pääosin saksalaiset, joita mielellään rekrytoitiin aatelistoon ja virkamiehistöön. Näin varsinkin Pietari I:n (”Suuren”) aikana. Iivana Julma, jonka aikana po. ideologinen rakennelma pääosin ilmaantui ja sai muotonsa, rekrytoi merkittävässä määrin juuri alistetun Kasanin kaanikunnan tataari-ylimystöä ja sotapäälliköitä.

Tällä oli seurauksia venäläisen hallintotavan muodostumiseen, kuten myös sillä että Moskovan suuriruhtinaskunnan suuruus oikeastaan sai ratkaisevan sysäyksen kaudella, jona se toimi tataari-isäntien, Kultaisen Ordan, veronkerääjänä. Moskovan ruhtinaat tottuivat tässä roolissaan venäläisten ruhtinaskuntien ja paikallisyhteisöjen sortamiseen ja kiristämiseen.

Tällä kaudella myös toteutui myöhempienkin autokraattien käyttämä metodi oikeuttaa oma hirmuvaltansa yhtä hirmuvaltaisen vihollisen kautta:

  • Iivana kontra turkkilaiset ja Krimin kaanikunnan raidaajat ja orjanmetsästäjät, jotka terrorisoivat Venäjää sen pohjois-osia myöten.
  • Stalin kontra Hitler, sillä erotuksella että saksalaisten maailmansodassa miehittämillä alueilla sai käydä kirkossa, ”vapautetuilla” alueilla sitten taas ei.

Venäläinen taiteilija Anne Bobroff-Hajal kuvaakin Iivanaa juuri näin: Oma terrori oikeutettiin vihollisen uhkalla ja tekosilla.

autocracy.iso

Klassinen marxilainen näkemys määrittelee orjanomistus-yhteiskunnan, feodalismin ja kapitalismin, tyytyen löytöihinsä. Ulkoeurooppalaisiin yhteiskuntiin ja niiden historiaan perehtyminen osoitti 1900-luvulla länsieurooppalaisille marxismiin orientoituville tutkijoille, että eräät historian ilmiöt eivät asetu em. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin määritelmään.

Historiallisissa itämaisissa despotioissa varakkaan henkilön valta ja omaisuus ei niinkään perustunut maa-alueeseen, kuten klassisessa feodalismissa, eikä rahaan t. osakkeisiin kuten kapitalismissa, vaan hallitsevan despootin suopeuteen. Tälle ilmiölle keksitiin nimi: #itämainentuotantotapa.

Henkilöllä oli tuloja, valtaa ja omaisuutta hallittavana niin kauan kuin hänellä oli asema valtakoneiston byrokratiassa. Muut hallitsijan alamaiset, olivat he orjia tai vapaita, eivät nauttineet pitävää lain suojaa paremmin hengelleen kuin omaisuudelleen. Tämä tilanne vallitsi mongolikaanien tms. mega-maantierosvojen valtakunnissa.

Neuvostomarxilaiset eivät koskaan omaksuneet tätä sinänsä käyttökelpoista kategoriaa, eräästä hyvin ymmärrettävästä syystä: Se kuvasi 1:1 heidän omaa yhteiskuntaansa. Kapitalistisen rahan tai feodaalisen läänityksen sijasta määräsi yksilön statuksen jäsenkirja ja asema Puolueessa.

Miten ranskalaisen filosofian, englantilaisen taloustieteen ja saksalaisen sosialistisen liikkeen praktiikat omaksunut marxilaisuus toteutui venäläisellä maaperällä Timur Lenkin tai Tsingis kaanin inkarnaationa, on paradoksi jota tylsemmät ajattelijat eivät ole löytäneet, ja vain terävimmät ovat ratkaisseet:

Iivana Julma ja tataari-kaanit olivat valmiiksi muokanneet maaperän 1900-luvun Neuvostoliitolle, ja tämä oli tapahtunut rinnan Pyzhikovin kuvaaman Pyhän Venäjän rakentamisen kanssa.

Eräät tunnusmerkit ovat yhteisiä sekä Iivana Julman Moskovan Suuriruhtinaskunnalle, ja Neuvostoliitolle, että myös vuoden 1991 jälkeiselle uudelle Venäjälle:

  • Oikeusvaltion kehittymättömyys ja hallinnollinen mielivalta,
  • vähemmistökansallisuuksien ainakin ajoittaiset tukahduttamiset, ja
  • ylikorostunut usko Venäjän Pyhään Tehtävään maailmassa.

Venäläisillä, kuten myös muilla Venäjää asuttavilla kansoilla, on vielä paljon tehtävänä. Toivotamme heille onnea! di-gold


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s