Esivaltiollisten yhteisöjen poliittinen järjestelmä

eurakarajakivet

Kysymys siitä, miten esihistorialliset suomalaiset järjestivät yhteiskunnalliset olonsa, ja hoitivat yhteiset asiansa, on hyvin oleellinen suomalaisen kansallisuuden muotoutumisprosessin ymärtämisekseksi. Asiasta onkin tarjolla runsaasti väärää tietoa, jota nyt pyrimme oikomaan.

Paleoliittinen aika, metsästäjä-keräilijät,
 Neoliittinen aika, maanviljelys-yhteisöt
 Yhteiskunnan polarisaatio, ylimykset?
 Matriarkaatista patriarkaattiin
 Puolustusjärjestelmät ja sodankäynti

Paleoliittinen aika, metsästäjä-keräilijät,


Vanhimmat havainnot ihmisyhteisöistä, jotka voidaan liittää sellaiseen kansallisuuteen, jota voimme pitää nykyisten suomalaisten suoranaisena edeltäjänä, ovat jääkauden aikaisesta Euroopasta, Biskajan lahdelta Ukrainaan ulottuvalta vyöhykkeeltä. Pääasiassa tämän alueen väestö asui vuodenaikojen mukaan vaihtuvilla vakiintuneilla paikoilla, kuten viimeiset koltta-saamelaiset toiseen maailmansotaan asti.

Ranskalaiset arkeologit ovat paikallistaneet jopa erään jääkautisen ”heimon” vuotuiskierron reitit, vuoriston kesäleireistä rannikon talvileiriin. Elämänmuoto on siis ilmeisesti ollut samankaltainen, kuin Euroopan viimeisessä ”lapinkylässä”, Suonikylän siidassa. Siita hajaantui pyyntikaudeksi perhekunnittain, kukin omalle palstalleen, ja kokoontui syksyllä yhteiseen talvikylään. Talvikylässä kokoontui siita-kokous, johon jokainen perhe lähetti edustajan, useimmiten miespuolisen, mutta myös nainen saattoi osallistua päätöksentekoon jos perheensä oli hänet lähettänyt.

Viimeisen Suonjelin siitakokouksen puheenjohtajannuijaa heilutti Suomen itsenäisyyden aikana vakiintuneen tavan mukaisesti Petsamon nimismies, ja tämä tapahtui talvikylässä 1938. Seuraavana talvena koltat olivat jo sotaa paossa, eivätkä he sen jälkeen enää päässeet takaisin Petsamoon. Toinen maailmansota siis katkaisia kymmenientuhansien vuosien perinteen Suomen Lapissa.

Mitä asioita ”lapinkylä-parlamentti” sitten käsitteli? Luonnollisesti riita-asiat ym. oikeuslaitokselle urbaanissa yhteiskunnassa kuuluneet jutut käsiteltiin ilman virkavaltaa toimivissa yhteisöissä näissä määräaikaisissa yhteisissä kokouksissa. Kun ei ollut mitään viranomaista toteuttamassa lakeja ja päätöksiä, asioiden ratkaisuissa on täytynyt pyrkiä yksimielisyyteen, tai vääryyttä kärsineen tai hänen sukunsa tehtäväksi jäi yhteisen päätöksen toimeenpano. Elettiinhän ilman ”valtiota”.

Historiankirjoittajat raportoivat, että Lapin saamelaiset metsästivät kahdenlaista riistaa. Toiset eläimet olivat pyytäjänsä omaisuutta, mutta toiset joutuivat siidan yhteiseen kassaan. Kassasta maksettiin verot Ruotsin, Venäjän tai Norjan kruunulle, riippuen siitä minkä maan verottajan alainen kylä oli, ja ylläpidettiin ”köyhäinkassaa”. Jonkin perheen menettäessä huoltajansa tms. ja jouduttua pulaan, kokous myönsi avustusta em. pääomasta. Siita määräsi myös rajoituksia metsästykseen tärkeiden riistakantojen säilyttämiseksi tuottavina.

Siita jakoi myös ruokakunnille metsästysmaita, järviä ym. hyödynnettäviä kohteita tarpeen mukaan. Jos jossakin perheessä oli vähemmän syöjiä, kuin aikaisemmin, ylimääräiset apajat tms. annettiin jonkun muun käyttöön. Siita oli siis kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan tehtäviä hoitava esi-valtiollisen ajan hallintotraditio. Mistä se sitten sai auktoriteettinsa?

Yhteisössä, joka ei ole sosiaalisesti polarisoitunut tai jossa ei ole ”kahden kerroksen väkeä”, päätökset on mahdollista tehdä niin että ne tyydyttävät useimpia. Näin onkin pakko tehdä, koska valtiottomissa oloissa epäsuosittu ratkaisu ei toteudu. Toteuttajathan ovat samat ihmiset, joita päätös koskee. Esihistoriallisen hallinnon ”pakote” yhteisön jäsentä kohtaan oli siis ensisijaisesti moraalinen ja sosiaalinen, ja äärimmäisenä rankaisuna yhteisöstä karkottaminen.

tengilus00

Tälläinen ”alkukantainen” yhteisöelämä ei ilmeisesti kehittänyt yksilöihin patoutuneita agressioita, koska saamelaiset mainitaan vanhoissa lähteissä usein ”rauhallisina” fenneinä, eikä heidän tiedetä juuri sotineen. Olaus Magnus toistaa hälsinglantilaisen perimätiedon ”skritifinnien” kuninkaan Tengilluksen ja Helsinglannin kuninkaan Arminuksen taistelusta, jossa saamelaiset ajoivat hälsingit pakosalle. Myös kuuluisa viikinkisoturi Scarkatherus, ”roomalaisten voittaja”, joutui vaikeuksiin Bjarmian avuksi tulleen skritifinni-kuningas Mutulluksen hiihtävän jousimiesarmeijan kanssa. Näissä saagojen ja kronikoiden kuvaamissa tapauksissa saamelaiset olivat joko häirittyjä omilla maillaan, tai osallistuivat sotaan liittolaisuuden velvoittamina. Sekä Tengilus että Mutullus lienevät saaneet sodanjohto-valtuutensa siitakokoukselta.

Suomessa saamelaisten tiedetään lähteneen häiritsijöitään vastaan vain kruunun nimittämän Lapinvoudin johdolla. Rauhanomaisuus näyttää siis kuuluvan muinaisten yhteisöjen ominaisuuksiin, vaikka sotakuntoakin on löytynyt tarvittaessa.

Lapinkylä-järjestelmää on yritetty selittää olemattomiin väittämällä sitä mm. vasta ”pirkkalais-verotuksen” luomaksi ilmiöksi, mikä väite on mitä epätodennäköisin, ja ilmeisesti tietoista harhaanjohtamista. Toinen vastaväite on putkahtanut esiin, kun kampakeraamisten suomalaisten luultua kiinteämpi asutus ja suuremmat kylät ovat ilmenneet arkeologisesta aineistosta. Perämeren, Kemijoki-varren ja Tenon vuonon suurkylissä, jotka eivät hajaantuneet minään vuodenaikana, hallinto on itseasiassa ollut helpompi järjestää, kuin tunturiin hajaantuvassa puolipaimentolaisyhteisössä.

Kaikki hallinto, myös nykyaikainen, pyrkii rappeutumaan virkamiesmielivallaksi tms., ellei demokratiaa jollakin tavalla varmisteta. Lapissa ja koko jääkautisessa Euroopassa yksityisen ”kansalaisen” oikeudet takasi mahdollisuus siirtyä toiseen siitaan, jos yhdessä paikassa joko pikkuhitleri sai liikaa vaikutusvaltaa. Tätä jaloillaan äänestämistä tiedetään tapahtuneenkin. Siita ei siis ollut sukulaisuuteen perustuva ”heimo”, ”klaanista” puhumattakaan, vaikka suurin osa jäsenistä oli sukua keskenään.

Suonikylä-linkit: Situation of the Sámi People in the Kola Penninsula
Sevettijärvi – center of the Skolt Sami in Finland

Neoliittinen aika, maanviljelys-yhteisöt,

Kun metsästäjä-keräilijöillä shamaani hoiteli parantamiset ja tuonpuoleisen maailman jutut, peltoviljelyn mukana tietäjän rooli painottui enemmän tämän reaalimaailman tekemisiin. Uskonto oli aiempaa keskeisempi yhteisöelämän elementti, ja ”maallistenkin” vastuuhenkilöiden arvovaltaa haettiin henkimaailmasta. Väinämöisen hahmo kansanrunoudessa omaa sekä shamaani-parantajan että käytännön hallintomiehen ominaisuuksia. Vanha suomalainen hallintoyksikön nimi,pitäjä, tarkoittaa niiden kylien ja talojen kokonaisuutta, joka huolehti yhteisesti uskonnollisten menojen ja vuotuisjuhlien pitämisestä. Slaavilaiselta kielialueelta Karjalaan kotiutunut pogosta, tulee jumalaa tarkoittavasta muinaisslaavin sanasta bog. Hiisi on jäänyt keskuspaikan nimeksi Karjalan Hiitolassa, ja Ahvenanmaan vanha keskuspaikka, Jomalan kirkonkylä, muistuttaa suomenkielisen väestön Jumalasta.

Yhteisö organisoitui kultin ympärille, mihin viittaa mm. pronssikautisen Tanskan runsaat uskonnolliset esinelöydöt, maallisen yläluokan loistaessa poissaolollaan. Suo-ruumiina säilyneet pronssikauden tanskalaiset todistavat raskasta työtä tekemättömistä henkilöistä, mutta näiden vaatetus ja ravinto-jäänteet eivät kerro muuta väkeä paremmasta elintasosta. Ilmeisimmin kyseessä ovat papiston keskuudesta valitut ihmisuhrit, joihin neoliittisen ajan ja pronssikauden maanviljelijät turvautuivat pitkän katovuosien sarjan tai muun onnettomuuden kohdatessa yhteisöä. ”Valta” merkitsi vielä silloin sen valinneen henkilön uhrautumista yhteisön hyväksi, kuten shamaanin tielle kutsuttu luopuu normaalielämästä auttaakseen yhteisöään.

Pronssikauden hiidenkiukaat yritetään ymmärtää yläluokan tai hallitsijoiden haudoiksi ja vallanmerkeiksi, mutta varhaisen pronssikauden suhteen tämä tulkinta tuo ongelmia. Suomessa nämä monumentit ovat varsinaisen asutuksen ulkopuolella, vesiliikenne-reittien varrella näkyvillä paikoilla. Ne eivät siis voineet tukea oletetun hallitsevan ryhmän arvovaltaa rahvaan silmissä, vaan edustivat yhteisöä ulospäin. On käytännöllisintä olettaa niiden olleen uskonnollisten johtohenkilöiden muistomerkkejä, eikä ole viitteitä siitä että ko. vainajien jälkeläisten asema yhteisössä olisi mitenkään poikkeuksellinen. Pronssikauden lopulla, yhteisöjen polarisoituessa ja kulttuurin rappeutuessa näitä kivimonumentteja alettiin rakentaa lähemmäs asutusta, tulkinnan mukaan vaikutusvaltaisten sukujen maille.

Rautakaudella käytettiin Suomessa virolaistyyppisiä tarhakalmistoja, joissa matalalla kiviaidalla jaettiin polttohautauksien tuhkan sirotteluun käytetty kenttä ruutuihin, jotka ovat ehkä olleet perhekohtaisia ”hautausmaita”. Merovinkiajalta on tavattu yhden suvun hautakumpuja, jotka olivat sijainneet näköetäisyydellä sukutalosta ja viljelysten keskellä. Hierarkiattomasta yhteisöstä oltiin siis siirrytty sukujen dominoimaan yhteiskuntaan, jossa yksilön asema riippui jo jonkin verran syntyperästä, ja ”klaanit” kilpailivat vaikutusvallasta.

Yhteiskunnan polarisaatio, ylimykset?

OLAUIS0008.jpg
Islannin muistiinkirjoittu pakanallisen ajan lakikokoelma, ja saagoissa kuvattu muinaisislantilainen yhteiskunta edustivat poikkeusta vanhojen pohjois-europpaalaisten yhteisöjen joukossa. Islanti asutettiin melko myöhään Norjasta käsin, ja muuton organisoivat nimeltä tunnetut ylimykset ja suurtalonpojat. He muuttivat Islantiin perheineen ja palvelijoineen, ja perustivat asutukset. Jatkuvuus vanhimpaan eurooppalaiseen traditioon siis puuttui.

Islannissa uhrit jumalille ja muut uskonnolliset menot olivat paikallisen ylimyksen vastuulla, eivät yhteisön. Ylimystön asema oli siis keskeisempi kuin mannermaalla, missä vielä vaikutti vanhan yhteisöllisyyden muisto. Islantilaisten käräjä-itsehallinnossa, jonka Norja sitten ultimaatumilla kumosi, vanhan pohjoismaisen demokratian periaatteet ovat mukana tyypillisimmillään: Tappojen ja muiden rikosten laillisuus tai laittomuus ratkaistiin vanhojen lakien mukaisesti vapaiden miesten yhteisessä kokouksessa, mutta säädetyn rangaistuksen toimeenpano oli vahingon kärsineen vastuulla.

Ylimys-yhteiskunnan piirteenä eri arvoisten ihmisten taposta säädettiin erilaiset rangaistukset, kuten Norjassakin. Ennen ”nykyaikaisia” valtioita, lait olivat maakuntakohtaisia, eli kullakin alueella nojauduttiin paikalliseen tapaan, jonka vanhat ihmiset muistivat. Euran käräjäkivillä (otsikkokuvassa) istuneet tuomarit ja lautamiehet lienevät olleet tälläisiä hyvämuistisia ja lahjomattomina pidettyjä paikkakuntalaisia.

Suomalaisen lain olemassaoloon viittaa Ruotsin vallan aikainen verotuskäytäntö: Ne Varsinais-Suomen kylät, jotka oli perustettu vasta Ruotsin aikana, maksoivat verot ”Ruotsin-oikeuden”mukaan ja vanhemmat kylät verotettiin ”Suomen-oikeuden” perusteella. 1600-luvulla putsattiin valitettavasti Svean valtakunnan arkistoista paljon Suomesta kertovaa dokumenttia, joten tiedoissa on aukkoja.

Skandinaavis-tyyppisen ylimystön olemassaolo esi-kristillisessä Suomessa on hyvin todennäköistä. Mainitaanhan Suomen kuninkaat saagoissakin useita kertoja. Arkeologia tuntee rautakaudelta lähtien rikkaasti varustettuja hautoja, joiden vainajan on täytynyt olla eläessään varakas ja vaikutusvaltainen. ”Ylimystö” oli siis muodostunut tännekin.

Skandinaaviassa hird-ilmiö oli hyvin merkitsevä kuningasvallan muodostumisessa. Hirdi oli hallitsijan tms. aseellinen seurue, joka muodostui aluksi häntä tukeneiden perheiden sotakuntoisista pojista. Kun Norjan kristityt kuninkaat aloittivat ylimystön vallan eliminoimisen, he alkoivat värvätä seurueeseensa ja virkoihin kristittyjä aatelittomia, joiden ei voinut odottaa olevan lojaaleja pakanallisille paikallis-mahtimiehille tai vanhoille valtasuvuille.

Hirdistä todistavia arkeologisia löytöjä ei varsinaisesti ole Suomesta, mutta mahtavien kauppias-sotureiden olemassaolosta kertoo kalliita tuontiesineitä sisältävät aseillakin varustetut haudat. Ovatko saagojen mainitsemat Suomen kuninkaat olleet ”ensimmäisiä vertaistensa joukossa”, joilla on aseellista voimaa takanaan vain suurtalonpoikien ja muiden mahtavien tukiessa heitä, vai Harald Kaunotukan kaltaisia omapäisiä toimijoita, sitä on vaikea tietää. Kalevalan sankarirunoissa Ahti Saarelainen valtaa maita ja katkoo päitä inhaan viikinki-tyyliin, kuten esikuvansa historiassa?

Yhteiskunnan polarisaatiota ei aiheuttanut yksin varallisuuden kasautuminen joillekin suvuille, joista tuli siten muita vaikutusvaltaisempia. Jo muinaiset tasa-arvoiset kulttuurit pitivät heimoon kuulumattomia yhteisön keskuudessa olevia henkilöitä alistetussa asemassa. Suomen kielen sana”orja” on johdos tuhansien vuosien takaisen naapurikansan, arjalaisten eli indo-iranilaisten, omasta heimonimestä ”h´aryan”. Alkusuomalaisten keskuuteen heitä joutui vain vankeina, ja nykyisen tutkimuksenkin tuntemat alkuperäiskansat pitävät tälläistä tulokasta noin 5 vuotta epä-vapaana työntekijänä, jonka jälkeen tämä saattoi integroitua heimoon täysvaltaisena kansalaisena. Mm. Floridan seminolet kohtelivat näin mustia plantaasi-karkureita.

Skandinaavisissa saagoissa välittyy kuva yhteiskunnasta, jossa ylimykset, vapaat ja orjat pidettiin tarkasti erossa toisistaan. Miten Suomessa oli, sitä on vaikea päätellä, mutta ”orjan” asema tunnetaan kansanrunoudessa. Kansallisuuksien sekoittuminen on vauhdittanut eriarvoistumis-kehitystä.

Länsi-eurooppalaisella tai pohjoismaisella rautakauden yhteiskunnalla oli kuitenkin niin vahvat juuret eurooppalaisessa perinteessä, että ero itämaiseen nomadiyhteiskuntaan on jyrkkä. Naisetkin olivat henkilöitä aina kristinuskon tuloon asti.

Matriarkaatista patriarkaattiin

Kun alkuperäisessä metsästäjä-keräilijä -yhteisössä sukulaisuus ei merkinnyt kovin paljoa yksilön sosiaaliselle asemalle, Keski-Aasian ja Arabian niemimaan nomadeilla tämäkin asia oli toisin. Vailla lukittua yhteyttä tarkasti rajattuun maaplänttiin, paimentolaiset orientoituivat sukulaisuuteen. Eurooppalaisen maanviljelijä-yhteisön eri perhekunnat oli sidottu naapureihinsa yhteisen viljelys-prosessin kautta. Suomessakin alkuperäinen sarka-jako -järjestelmä perustui viljelytöiden samanaikaiseen suorittamiseen pelloilla, joista jokaisesta jokainen talo omisti oman sarkansa. Työ-yhteisö oli siten kylään ja naapurustoon sidottu. Paimentolaiset joutuivat liikkuvan elämäntapansa vuoksi turvautumaan siihen, mikä niissä oloissa oli pysyvää: Sukulaisuus.

Matriarkaalisissa maanviljelys-yhteisöissä lapsen isyys ei ollut tärkeää, mutta patriarkaatissa sitä ryhdyttiin vahtimaan hyvinkin tarkkaan. Tämän seurauksena suhtautuminen seksuaalisuuteen traumatisoitui, minkä voi havaita nykyisistäkin ”korkea”uskonnoista. Murros matriarkaatista patriarkaattiin alkoi keski-aasialaisista ja Arabian niemimaan nomadiheimoista, jotka ensimmäisinä joutuivat kohtaamaan sen uuden todellisuuden, johon ihmiskunta putosi koko planeetan asumiskelpoisen osan tultua jo käyttöönotetuksi, ja ilmastonmuutoksen vähennettyä ravintotuotantoa. Kilpailu vähenevistä resursseista johti heimojen ja klaanien väliseen agressioon, joka oli alkuna ihmiskunnan suistumiseen päättymättömien sotien aikakauteen, jota yhä elämme.

Indoeurooppalaisten paimentolaisten tunkeutuminen Eurooppaan ja seemiläisten Mesopotamiaan levitti onnettomuuden maanviljelyksen ja korkeakulttuurien alueille. Tämä uusi sotainen elämäntapa tarvitsi myös patologisempia persoonallisuuksia, joita elämänkielteisemmät ja ihmisvihamielisemmät uskonnot tuottivatkin. Periferioissa ja eräillä eristyneillä saarekkeilla vanha elämäntapa jatkui pidempään ja muutos oli vähittäisempi ja jopa osittainen. Eräs Euroopan kolkka, johon kronikat sijoittavat sitkeästi ”Terra Feminarumia” ja välimatkan takaa Deloksessa Kreikassa kunnioitetulta Jumalattarelta naisellista apua hakevat hyperborealaiset, on Itämeren pohjoinen nurkka.

Suomen rautakaudella haudatun naisen hautalahjoissa oli mm. kauppiaan työkalu, jalometallinen punnitsemis-vaaka, ja aseitakin on haudattu naisten mukana. Ruotsalainen kronikka kertoo erään jaarlin lesken johtaneen svealaiset ajamaan takaa virolaisia viikinkejä, jotka olivat ryöstäneet Uplantia ja surmanneet jaarlinkin. Pohjoismaissa naiselle jäi oleellisesti enemmän sosiaalista liikkumavaraa kuin etelämmässä.

Indoeurooppalainen Ukkosenjumala tuli tunnetuksi pohjolassa lammaslaumoja paimentaneen vasarakirveskulttuurin myötä, ja tämä muutos vahvisti patriarkaalista tendenssiä.

Puolustusjärjestelmät ja sodankäynti

Olaus Magnus Historia om de nordiska folken
Muinaissuomalaisten tunnetuimmat puolustuslaitteet ovat jyrkille kallioille rakennetut hirsilinnat ja varoitustuli-ketju, joka ulottui rannikoilta sisämaahan, ”Vainovalkeat”. ”Olavi Pyhän saagassa” kerrotaan tulevan norjalaiskuninkaan yrityksestä tehdä ryöstöretki Suomeen. Saagan mukaan norjalaiset joutuivat kohtaamaan suomalaisten sotajoukon ”häly-ryhmä”-osan jo maihinnousupaikalla, ja kaikkialla vihollinen tiedotti heidän liikkeistään tulien avulla. Norjalaiset löysivät kylät tyhjinä, ja suomalaisten hyökkäysosastot ahdistivat heitä lakkaamatta. Lopulta P.Olavin täytyi paeta takaisin merelle välttääkseen joukkonsa tuhoutumisen. Viikinkiretkeily oli siis täällä aivan toisenlaista, kuin feodaalisessa Keski-Euroopassa, jossa aateli esti rahvaan aseistautumisen.

Muinaisessa Suomessa, Skandinaviassa ja Venäjän alueen kansojen keskuudessa jokainen vapaa mies oli velvollinen aseistautumaan ja tulemaan kutsuttaessa sotavarusteisena puolustamaan yhteisöään. Skandinaviasta tunnemme ”ledung” -velvollisuuden ja ”satakunta”-järjestelmän Uplannista ja Länsi-Suomesta. Ruotsin rajamaakunnan, Helsinglandin, väki oli vapautettu lähettämästä kuninkaan kutsusta laivoja ja miehiä valtakunnan sotajoukkoon, koska heillä katsottiin olevan tarpeeksi tekemistä Svean valtakunnan pohjoisrajan, Skellefteå-joen, puolustamisessa kainuulaisia ja karjalaisia vastaan. Suomessa on täytynyt olla vastaavia järjestelyjä ja velvoitteita. Muuten em. merkkitulien ja muinaislinnojen ylläpito ei olisi ollut mahdollista.

Nämä ”yleiseen asevelvollisuuteen” perustuvat järjestelmät todistavat melkoisen tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, sillä hallitsijan tai yhteiskunnan johtavan kerroksen ja rahvaan välillä ei saanut olla suurempia ristiriitoja, jos systeemin haluttiin toimivan. Keski-eurooppalaiset feodaalivaltiothan estivät aatelittomia ylläpitämästä sotataitoja ja omistamasta aseita. Siksipä ”viikinkiretket” länteen olivatkin niin tuottoisia ja helppoja pohjanmiehille.

Esi-kristillisen ajan Suomessa on siis ollut tarpeisiin nähden riittävät hallinto- ja yhteistyöjärjestelyt, kylä- ja heimorajat ylittävää poliittista organisoitumista, ja ilmeisesti kansallista identiteetiä. Mikä meiltä ”edistyneempään” Keski-Eurooppaan verrattuna puuttui, oli ihmisten välisen eriarvoisuuden intitutionalisoiminen paavin pyhittämäksi feodaalijärjestelmäksi. 

Vanhaan pohjoismaiseen ja suomalaiseen yhteisöhallintotapaan on kuulunut erilaisia #ikimuistoisia keskinäisiä velvoitteita. Yksi vähiten tunnetuimpia on ollut kyläkunnan tai pitäjän velvollisuus rakentaa ja ylläpitää sotalaivaa, #uiskoa.

Jalmari Jaakkola, Suomen Historia II, Suomen varhaishistoria, Heimokausi ja ”Kalevala-kulttuuri” (1935)

Kappaleesta: Kulttuurilinja Häme – Sabme – Hama – Jemj, s. 204 ja 205

”Yksityiskohtaisemmin kuin missään muualla maassamme tunnetaan näet Hämeessä yksinpä sem kaukaisia sisämaapitäjiä myöten erikoinen pitäjävenelaitos. Siten sakotetaan vielä v. 1507 talonpoikia yli koko Saarioisten pitäjän siitä, etteivät olleet pitäneet uiskoaan (wisko) valmiina. Toisen luotettavan tiedon mukaan rangaistaan v. 1506 Kulsialan pitäjän asukkaita samasta laiminlyönnistä.

Muinaisen yhteiskunnallisen uiskorasituksen jätteitä ovat edelleen ne uiskon korvikkeeksi maksetut ”sopimusjyvät” ja ”-humalat”, joita tavataan Hollolan alueelta vielä 1500-luvun tileissä. Kun uisko myös esiintyy eräissä paikannimissä, jollaisia ovat esim. Uiskonjärvi Hauholla ja Uisko Hollolan Asikkalassa ja mahdollisesti erinäiset muodoltaan epävarmat nimet Hämeen ja Uudenmaan rajaseudullakin, ei mainitun laitoksen yleisyydestä ja kotoisuudesta Hämeessä voi jäädä epäilystä. Ilmeisesti tämä kautta koko Hämeen periytynyt laitos on läheisessä sukulaissuhteissa siihen usko- l. uiskolaitokseen, jonka jälkiä olemme seuranneet Virossa ja muinaisessa Olhavan laaksossa, ja palautunee täten iältäänkin varjagiajan taakse.

Sekä ulkopuoliset, että sisäiset todisteet viittaavat täten voimakkaasti ja yhtäpitävästi muinaishämäläisten varhaisiin aseellisiin meri-intresseihin. Epäselväksi sitä vastoin jää, oliko heidän usko- l. uiskolaivastollaan mitään hallitsevaa kulkutietä tai huomattavaa usko- l. uiskosatamaa meren rannikolla. Jos voidaan lähteä lähteissä esiintyvistä ja äänteellisesti kenties selitettävistä rinnakkaismuodoista usko ja uisko, joista edellinen esiintyy aikaisimmin ja yleisimmin, saattaisi sellaista sekä luonnonsuhteiden, että nimen johdon kannalta olettaa useiden Hämeelle tyypillisten ja uisko-asemiksi soveltuvien Uskiala l. Uskela nimisten paikkojen tunnetuimmassa merellisessä vastineessa: Halikonlahden muinaisessa Uskialassa l. Uskelassa.”

Jokainen Hämeen pitäjä on aikoinaan varustanut ja ylläpitänyt uisko-veneitä, sotalaivoja, Hämeen yhteisen laivaston tarpeisiin. Nämä laivat on rakennettu ja varustettu kussakin pitäjässä ja viety sisävesireittejä Halikonlahdelle (Tavastkymiin), Uskelanjokea myöten Salon Uskelaan, muinaiseen Hämäläisten satamaan.

Kirjan sivulta 208:

”Perin tyypillinen hämäläisnimi on edelleen Uskela l. muinainen Uskiala, jolla varhain tarkoitettiin koko Halikonlahden perää, ja jolla on sellaisia vanhoja vastineita kuin esim. Hollolan Uskiala, Sääksmäen Uskiala, Kulsialan Uskiala ja Hämeenkyrön Uskela.”

Hämäläisillä on siis ollut laivasto, johon kukin kylä t. pitäjä on osallistunut sovitulla tavalla. Perinne on ollut niin sitkeä, että se on jatkunut vielä ruotsinvallan aikana, joskus verotusperusteena.

Yhteisesti ylläpidettyjä ovat olleet:

  • Linnavuoret, hirsilinnojen rakentaminen ja ylläpito.
  • Tuli-hälytysjärjestelmät ja vartiovuoret.
  • Laivastot, meripalvelu kunkin pitäjän t. kyläkunnan omaa laivaa ylläpitämällä ja miehittämällä.

Kukin talo t. perheenpää l. ”vapaa mies” oli velvoitettu:

  • Hankkimaan henkilökohtaisen aseistuksen: Kirves tai miekka, kilpi ja keihäs, tai jotain vastaavaa.
  • Tulemaan aseistettuna paikalle kun #kapula kulkee talosta taloon, tai esm. merkkisoitto soitetaan.

Roomalaiset kertovat gallialaisilla ja germaaneilla olleen mäkilinnoja, joihin siviilit pakenivat sotajoukon toimiessa hyökkääjää vastaan. Siis kuten Suomessa. Parisentuhatta vuotta sitten koko Rooman Limes-muurin pohjoispuoleinen Eurooppa on järjestellyt puolustuksensa ilmeisesti suurinpiirtein kuvatulla tavalla.

Venäläiset tutkijat ovat keksineet nimityksen Venäjällä ennen enemmän tai vähemmän nykyaikaisia valtioita ja ruhtinaskuntia vallinneelle hallintotavalle: ”Aseistettu demokratia”. Se vastaa sitä, millaiseksi roomalaiset kuvailivat ”pohjoisten barbaarien” yhteiskunnallisen päätöksenteon: ”Germaanit osoittivat suosiotaan (ehdotukselle) huutamalla ”Hoch! Hoch!”, ja vastustivat kolistelemalla kilpiään keihäänvarsilla tai miekankahvoilla.”

Päättävään kokoukseen siis tulivat ainakin perheiden päämiehet tai naiset, ja heidän tuli näyttää hoitaneensa omalta osaltaan yhteiskunnalliset velvoitteensa, so. olevansa kykeneviä puolustamaan yhteisöään. Siksi aseet olivat mukana. Venäjällä tämän kokouksen nimitys oli Mir, Novgorodissa Ves.

Ennen valtioitakin tehtiin yhteisiä päätöksiä, mutta niiden täytääntöönpano oli päättäjien itsensä vastuulla. Kun tärkeimmät päätökset koskivat puolustusta ja sotaa, päätöksentekoon osallisten tuli näyttää että ovat halukkaita ja kykeneviä ne toteuttamaan.

Miten yhteisiä päätöksiä tehtiin ja toimeenpantiin valtioita ja feodalistista rappiovaihetta edeltäneissä yhteisöissä, siitä meillä on joitakin esimerkkejä:

    • Novgorodin Ves-kokoukset ennen Iivana Julman toteuttamaa kaupungin hävittämistä.
    • Islannin käräjä-demokratia ennen tanskalais-valtaa.
    • Läntisen Euraasian viimeisen #lapinkylän, Suonjelin (Suonikylän) siidan toiminta talveen 1938 asti.
    • Maakallan saaren kalastajien #Kuninkaallinen Hamina-Oordninki Pohjanlahdella. Käytäntö on yhä voimassa.

    #Demokratia so. yhteinen päätöksenteko ei siis ole uusi eikä edes antiikin keksintö, vaan on ollut osa ihmiskunnan alkuperäistä elämäntapaa. Se vain pitää ymmärtää, ja löytää uudelleen. Di-gold

OLAUS0002.jpg

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s