Mannerheimin kadonneet paperit, joiden takia hänen kerrotaan -muistelmansa kirjoitettuaan- sanoneen ”väärentäneensä historiaa”, liittyvät sotilasmestari Vilho Tahvanaisen vaiheisiin. Tahvanainen kertoo kirjassaan toimineensa Mannerheimin kuriirina ja radistina, hänen pitäessään yhteyksiä Neuvostoliittossa olevien entisten upseeritovereidensa ryhmään, ja näiden kautta itseensä Josif Vissarionovitsh Staliniin. Tarkastelemme.
| Marsalkalla ja Suomen Puolustusneuvoston puheenjohtajalla Carl Gustav Emil Mannerheimilla oli toki muitakin tapoja vaihtaa viestejä naapurimaan johdon kanssa, vaikka diplomaatti-kanavat kuuluivat toki vain ulkoministeriölle. Talvisodan alla käytyjen epävirallisten ”Jartsev-keskustelujen” yhteydessä myös Marskia oli lähestytty, –Zoja Rybkinan toimesta.
Zoja Rybkina oli neuvostoliiton menestyneimpiä vakoilijoita, -ja hyvin ammattitaitoinen ja rohkea. Hän uskalsi jopa katsoa miehensä Boris Rybkinin hautajaisissa vainajan niskaa tarkemmin, -ja huomasi työnantajansa teloittaneen hänen aviopuolisonsa tyypillisellä tavallaan. Menestyneen uran takaa näemme syvän henkilökohtaisen tragedian. Rybkina ei avioitunut uudelleen, ja jäi lapsettomaksi. Eläkkeelle hän pääsi elävänä, mitä ei monelle hänen kollegalleen suotu. Eläkkeelläkään tämä tarmokas nainen ei laiskotellut, vaan kirjoitti joukon NL:ssa suosituiksi tulleita lastenkirjoja.
Tahvanaisen historiallisessa todistajanlausunnossa, kirjassa ”ERIKOISTEHTÄVÄ, Mannerheimin salaisena asiamiehena 1932-45”, toistuu kirjoittajan ja mahdollisesti myös Mannerheimin käsitys, että ”punakapinan” jälkeen Venäjälle paenneet, ja siellä joitain asemia Kominternissa ja neuvostohallinnossa saaneet, tekivät hellittämätöntä myyräntyötä entistä kotimaataan vastaan. Tämä olikin totta, ja koko Suomessa yleisin näkemys, mutta sen myötä syntyy väärinkäsitys että Neuvostoliitto itsessään olisi ollut meille vähemmän vihamielinen. 30-luvun ylikuumentuneissa tilanteissa ei vaan käynyt, että Mannerheim ja Stalin vaihtelisivat viestejä, ja se tulisi edes kummankaan maan salaisten palvelujen tietoon. Stalin mm. tapatti itse marsalkka Tuhatshevskin väitettyjen Saksa-yhteyksien takia, eikä hän olisi tiukassa paikassa ollut itsekään immuuni juonille. Huipulla tuulee ja kapealla huipulla vielä kovemmin. Tahvanainen kertoo Marskin kieltäneen häntä pitämästä yhteyttä Suomen Valtiollisen Poliisin (Valpo) henkilöiden kanssa, ja ilmeisesti järjesti hänelle sotilasvirkoja joukko-osastojen esikunnissa, ja mm. Päämajan Valvontatoimistossa. Niin miten Tahvanainen löytyi?Vilho Tahvanainen oli syntynyt pohjoiskarjalaiselle maaseudulle, ja hän oli tehnyt nuoresta alkaen, -heti kun töihin pystyi- metsätöitä. Rajaseudun savottatyömaat olivat hyvä ansionlähde, mutta kansalaissodan jälkeisinä vuosina niillä pyöri myös outoa porukkaa. Oli miehiä, jotka hakeutuivat noille työmaille voidakseen käväistä rajan takana, tai peräti loikata sinne. Oli palanneita loikkareita, ja näitä vihaavia kommunistiagentteja, -ja vielä 30-luvun alussa kommunisteja jotka palasivat Itä-Karjalasta tekemään ”vallankumousta”. Väkivaltaisuuksista kommunismin kannattajien ja vastustajien välillä ei vältytty, ja joskus tilipussiaan nostamatta kadonnut mies ei ollutkaan loikannut rajan yli, vaan sotkettu lampareeseen joko poliittisena vastustajana tai liikaa tietävänä. Nuori Tahvanainenkin sai tottua miesten kahvitulille ilmaantuviin tuntemattomiin, jotka puhuivat levottomia ja kyselivät poliittisia kantoja. Silloin 17-18 -ikäinen Vilho saattoi näytellä ymmärtämätöntä, ja säästyi fyysiseltä painostukselta, vaan ei aina: Vastaus uhkaavien kulkumiesten Suojeluskuntaan kuulumista koskevaan kysymykseen tuli kerran liian hitaasti, ja poika heitettiin vahtipaikaltaan suman sekaan jokeen. Sieltä joko tullaan hengissä ylös, tai löydetään vasta kesällä, -ja alajuoksulta sittenkin. Vilho selvisi, mutta kommunismin perusteet hän oli oppinut ennätysnopeasti. Syksyllä 1930 Vilho Tahvanainen oli onnistunut pääsemään Hackman & Co:n suursavotalle Ilomantsin Syväjärvelle, aivan lähelle silloista ja nykyistä Suomen ja Neuvostoliiton rajaa. Kartta Aittojärvien välisestä kannaksesta otsikkokuvassa. Lokakuun 3:na alkoi tapahtumaan jotakin outoa: Eräs Pursiainen suorastaan pakotti työryhmän leiristä ja eväistä huolehtinutta nuorta Tahvanaista kauppareissulle, vaikka elintarvikkeita oli juuri haettu. Epäluulot heräsivät, ja Vilho oli vain lähtevinään. Onko Pursiaisella pontikankeitto vai salakuljetus mielessä? Salaa oudosti käyttäytyvää työkaveriaan tarkkaillessaan Tahvanainen huomasi tämän saaneen seuraansa tuntemattomia miehiä rajan takaa, ja näitä oli rajalle asti saattanut joukko aseistettuja puna-armeijan miehiä.
Kommunistien asettuessa leiriin, he levittelivät reppujaan ja varusteitaan, ja poistuivat hakemaan lisää kantamuksia Venäjän puolelta. Rajalle ulottuva savotta suurine miesmäärineen siis tarjosi soluttautujille hyvän naamion, -kunhan kukaan oikea metsätyömies ei ala epäillä mitään. Kommarit eivät ottaneet huomioon nuorta Tahvanaista, joka tunsi jo heidän tapansa uimareissunsa kautta. Kun johtajakommarikin lähti tavaroidennoutoon, jättäen takkinsa ja sen taskuun sullomansa paperinipun jälkeensä, Tajvanainen teki oman elämänkulkunsa muuttaneen ratkaisun: Sieppasi pumaskat. Juoksureissuhan siitä tuli metsässä rymyävien ja ympäriinsä ammuskelevien kommunistien toimiessa hyvinä kirittäjinä. Episodi kerrotaan usein siinä muodossa, että Tahvanainen olisi juossut Joensuuhun asti, mutta kirjan mukaan hän oli suurimman osan matkaa linja-auton kyydissä. Joesuun sotilaspiiriin hän kuitenkin saapui läkähtyneenä ja verissäjaloin. Paperit aiheuttivat heti hälytyksen, sillä niiden mukaan suuri joukko kommunisteja oli ylittämässä rajaa, ja aiheuttamassa hankaluuksia. Teollaan Vilho Tahvanainen osoitti sekä urheilumieltä, että luotettavan isänmaallisen asenteensa. Tämä huomattiin ja muistettiin. Kahta vuotta myöhemmin, 1932, tapaamme hänet soluttautumassa rajan ylitse itään pyrkivään kommunistiagitaattorin värväämien ”punaupseerikurssilaisten” sekalaiseen joukkoon. Tämä joukko oli kerääntynyt Laatokan-Karjalan Suvilahteen menevään junaan, eri asemilta, ja tunnisti toisensa eräistä merkeistä, mm. pitämällä rullaksi käärittyä pokasahan terää käsivarteen pujotettuna. Toki näin saattoi savotalle matkaava metsuri usein tehdäkin, mutta useiden tälläisten seikkojen yhtäläisyys kiinnitti samaan vaunuosastoon sattuneen Tahvanaisen huomiota, ja hänpä järjesti työkalunsa samalla tavalla. Tahvanainen väittää kirjassaan, että hän joutui samaan junakyytiin sattumalta, mutta on yhtä mahdollista että jollakin oli vinkki po. ryhmästä, ja jo tuttu epäluuloja herättämätön nuorukainen oli lähetetty samaan junaan. No, kun Vilho oli muuntautunut sopivan näköiseksi, alettiin hänellekin esittää näennäisesti harmittomia kysymyksiä, kuten edellisiltäkin pysäkeiltä nousseille, -ja oikeat vastaukset olivat samat jotka nämä edellisetkin olivatkin jo Tahvanaisen kuullen antaneet. Perillä Suvilahdessa, aseman jonkinlaisessa kahviossa, Vilho osasi jo kiinnittää huomiota juuri värvätylle joukolle vallankumousta paasaavan agitaattorin papereihin, ja taas juostiin Isänmaan puolesta. Kirjassa mainittu S-32 -kansio viittaa Suvilahteen ja vuoteen 1932. Samaan kansioon päätyivät molempien agitaattoreiden muistiot. Tahvanaisen ensimmäinen kontakti viranomaiskoneistoon oli Joensuun sotilaspiirin komentaja eversti A.R.Sainio, joka oli vastanottanut kuuluisat ”juoksupaperit”. Sainio liittyy sekä Aittojärvien että Suvilahden tapaukseen. Tahvanainen liitettiin johonkin armeijan vastavakoilun kautta hallinnoituun operaatioon, jota valvoi henkilökohtaisesti marsalkka Mannerheim. Papereiden-sieppausten jälkeen Tahvanaiselle ei annettu tiedustelutehtäviä, vaan Marski käyttikin häntä kuriirina viestien toimittamiseen Virossa oleville venäläis-agenteille, jotka Tahvanaisen saaman käsityksen mukaan olivat osin Mannerheimin henkilökohtaisia tuttuja. Viimeisimmällä matkallaan jo miehitettyyn Viroon hän toi mukanaan Suomeen yhteyshenkilönsä, ”Mishkan”, jonka Mannerheim otti kirjan mukaan huostaansa. Vaikka Mannerheimin kontaktit Venäjällä olivat hänen keisariajan ystäviään Venäjän armeijasta, yhteydenpito tapahtui Stalinin myötävaikutuksella, ja osan viesteistä allekirjoitti generalissimus itse. Tämä on uskottavaa, sillä neuvostotiedustelu käytti yleisesti samantyyppisiä henkilöitä, erityisesti lähestyttäessä länsimaisia vaikuttajapersoonia. KGB:n ulkomaanoperaatioissa pitkän uran tehnyt Pavel Sudoplatov kertoo useistakin tapauksista, joissa neuvostovakoilu oli antanut tehtäviä henkilöille, jotka arkiajattelun mukaan olisivat täysin uskomattomia valintoja. Mannerheimin tuttavia ei tarvinnut edes käännyttää tai rekrytoida, sillä he olivat jo neuvostovaltion palveluksessa, puna-armeijan esikuntaupseereina. Stalinilla voidaan olettaa olleen myös tarve pitää mahtava (-ja häntäkin pelottava?) NKVD tietämättömänä viestienvaihdosta suomalaisen #valkokenraalin kanssa. Marskin tuttavat olivat hänelle onnellinen sattuma. Neuvostotiedustelun oma yritys välittää Marskille Kremlin näkökulmia Zoja Rybkinan kautta ei näytä olleen tuloksekas. Mannerheim oli konservatiivinen aristokraatti, Rybkina -vaikkakin ihmissuhdetaitoinen ja hurmaavaksikin luonnehdittu- jopa Aleksandra Kollontaille liian jyrkkä vasemmistoradikaali. Koska voimme päätellä, etteivät Mannerheimin yhteydet entisiin tsaarin-upseereihin olleet koskaan katkenneet, tämä pienoisverkosto oli valmiina käytettävissä, kun Kremlissä ilmaantui siihen tarve. Sudoplatov kertoo joutumisestaan NL:n #atomivakoilun vastuulliseksi johtajaksi, että määräys annettiin KGB:n johtajan Lavrenti Berijan henkilökohtaisella käskyllä, jonka Pavel kuuli tämän työhuoneessa, naamakkain. Operaatiosta olivat siis tietoisia Sudoplatov itse henkilökohtaisesti valitseminen alaisineen, Berija ja Stalin.
Shaposhnikov kuului niihin tsaarin-upseereihin, jotka jäivät Venäjälle, ja liittyivät puna-armeijaan tekemään uraa. Stalinin syvä epäluottamus vuoden 1917 vallankumouksellisiin auttoi #spesialisteja etenemään kaikilla aloilla. Shaposhnikov oli yksi niistä, jotka hyötyivät tästä politiikasta. Tahvanaiselle Marskin kirjeenvaihtokavereiden henkilöllisyydet eivät koskaan selvinneet, yhtä lukuunottamatta: Koodilla ”S” kirjoitti Stalin. -Tai joku hänen puolestaan, mutta aivan varmasti ei hänen tietämättään. Viestienvaihto tapahtui Suomen itärajalla, sovituissa paikoissa, Itä-Virossa jonne Tahvanaisen vei tullin tai jonkin muun viranomaisen vene, ja radiokalustolla. Tahvanaisella oli radistin (sähkötys) koulutus ja kielitaitoa. Voimmeko uskoa Tahvanaiseen?Tähän mennessä meillä on looginen ja mahdollinen tapahtumasarja, joka selittää sen, miten pohjoiskarjalainen maalaispoika kiinnittää Suomen sotilaallisen johdon huomion, ja tulee rekrytoiduksi salaiseen operaatioon. Voimme myös tukeutua Pavel Sudoplatovin antamaan kuvaan neuvostovakoilun menettelytavoista 30-luvulla ja maailmansodan aikana: Henkilökohtaisten yhteyksien ja epätavanomaisten keinojen käyttö oli tavanomaista. Marskin kontaktiksi oletetulla Boris Shaposhnikovilla oli siis sekä motiivi että tilaisuus siihen, mitä Tahvanainen kuvaa kirjassaan. Minkä kaliiberin toimija hän oli, selviää kuvasta:
Henkilöt oikealta: Stalin, Shaposhnikov, (tuntematon), pöydän ääressä Joachim Ribbentrop, Saksan ulkoministeri. Nyt myös ymmärrämme, millainen näköala politiikan suuriin trendeihin oli Mannerheimin vanhoilla ystävillä. Stalin antoi ilmeisesti tietoisesti informoida Marskia myös Suomeen kohdistuvista tilanteenmuutoksista, -kuten päätöksestä hyökätä Suomeen syksyllä 1939. Radiosähkötysviesti Mannerheimille maalis-huhtikuussa 1936 kuvaa hyvin po. salaista viestiliikennettä:
Tahvanainen kertoo avanneensa viestin Mannerheimin ja everstiluutnantti Raappanan läsnäollessa, ja sen aiheuttaneen välitöntä toimintaa.
Tunnetuin on puna-aktivisti Jahvetti Moilasen johtama ”Läskikapina” helmikuussa 1922 Sallan selkosilla, Kuolajärven ja Savukosken savotoilla, joka alkoi juuri suuren metsätyömaan agitoimisella, ja jostain ilmaantuneen asekuorman jakamisella yllytetyille metsureille. Kapinajoukko marssi ristiin-rastiin selkosia, ryösteli työmaita ja yllytti vallankumoukseen. Kun suojeluskunta ehti mobilisoitua, ja pääsi liikkeelle, kapinalliset vetäytyvät Venäjälle. Kapinasta selvittiin ilman ihmisuhreja.
Euroopan sotilaallispoliittisen tilanteen kiristyessä viestienvaihto alkoi käsittelemään yhä enemmän Suomeen Venäjältä kohdistunutta hyökkäysuhkaa. Tahvanainen, jolla tuolloin oli joko sotilasvirka tai peite-työpaikka Pohjois-Karjalassa, kutsuttiin useita kertoja joko Helsinkiin tai presidentti Svinhufudin asunnolle purkamaan ja lähettämään viestejä. Tästä tarkemmin artikkelimme toisessa osassa. |
Zoja oli lähetystövirkailija Boris Jartsevina Suomessa esiintyneen miehensä Boris Rybkinin vakoilijapari, -ja oikeastaan Suomen johtoon kohdistuneen horjutusoperaation johtaja. (Tämä feministeille tiedoksi ja riemuksi.) Rybkinan peiterooli oli olla Neuvostoliiton matkailuorganisaation, myöhemmän Inturistin, Helsingin toimiston päällikkö. Se viestienvaihto, mitä nyt tarkastelemme, ei liittynyt Rybkinan operaatioon, jota johdettiin KGB:n edeltähän NKVD:n ulkomaiden osastosta.
Stalinilla oli siis monta verkkoa vetämässä Suomessa, mutta oli syitä, miksi hän piti kontaktinsa ”Valkoisen Suomen” marsalkkaan erillään tiedustelu- ja puolue-verkostoista, joita NL oli rakennellut Suomeen, -tai antanut suomalaisten emigranttikommunistien rakennella.
Puna-armeijan yleisesikunnan päälliköllä marsalkka Boris Shaposhnikovilla (kuva oik.) oli jo työnsä puolesta useinkin asiaa Stalinin työhuoneeseen, ja siten mahdollisuus ehdottaa operaatiota ja saada sitä koskeva käsky. Erkki Hautamäen mukaan Saposhnikov oli Marskin ja Kremlin yhteydenpidon avainhenkilö.
Viestittelyn tärkeintä sisältöä olivatkin Venäjältä tulleet varoittelut suomalaisten emigranttikommunistien hankkeista, jotka olisivat olleet Suomelle haitallisia ja Venäjälle kiusallisia. Suomalaiskommunisteilla oli todella aseellisia hankkeita Suomea kohtaan kansalaissodan ja Talvisodan välisenä aikana.
Veikko Huuska: Oliko Mannerheimilla ja Stalinilla suora yhteys?
VILHO TAHVANAINEN EPÄHENKILÖ VAI PATRIOOTTI?
”Neuvostoliiton suhtautuminen ratkaisi pohjimmiltaan Mannerheimin kohtalon. Kommunistit himoitsivat tietenkin marsalkan päänahkaa. Ilman Neuvostoliiton häntä suojelevaa asennetta Kekkosen olisi ollut vaikea kehitellä syksyllä 1945 sommittelemiaan taktisia väistöliikkeitä Mannerheimin koskemattomuuden varmistamiseksi. Stalinin taustatuki Kekkoselle pelasti Mannerheimin.”
Teksti Jukka Tarkka.
Tahvanainen, Vilho Johannes, alik. Pv. PE Vahv. Tsto., 21.7.13, Pielisensuu.
Lisää aiheesta:
Suomen viholliset Talvisodassa: Churchill ja Stalin
U.Kekkosen mietteitä toisen maailmansodan rauhanmahdollisuuksista 11.2.1943
Stalinin hyökkäyssuunnitelma länteen v.1941, totta vai tarua?
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 
2 thoughts on “Tahvanainen Vilho, -Marskin kuriiri”