Kun modernit siirtomaavallat alkoivat ottaa kontrolliinsa hajanaista Oseanian saaristoa, ne kohtasivat joka puolella tradition, joka Tarawan saarella tunnettiin nimellä Maneaba. Se tarkoittaa tapaoikeudellisesti määriteltyä päätöksenteko- ja oikeudenkäyntiprosessia, joka tapahtuu maneaba-rakennuksissa, joissa kullakin saarelaisella on oma sukuun perustuva istumapaikka ja oikeus puhua. Kun saksalainen kirjankuvittaja esitteli uutta siirtomaata Samoaa, hän tunnisti näiden rakennusten käyttötarkoituksen, ja nimesi ne kuvatekstissä: Rathaus, raatihuone. Sitä ne olivatkin.
|
Ihmisille on luontaista hoitaa yhteiset päätösasiat puhumalla, ja mitä vähemmän yhteisössä on hierakiaa, sitä pidempiä kokoukset. Antropologeilla on ollut 1900-luvulla tilaisuuksia tarkkailla joidenkin vanhoillisten heimojen päätöksentekoa, ja loputtomat kokoukset on pantu merkille.
Tarkastelemme maneaba-ilmiötä esimerkkinä laajalle levinneestä ja ilmeisen alkuperäisestä ihmisryhmien tavasta hallinnoida itseään. Valitettavan yleinen käsitys on, että ihmisyhteisöihin on saatu #jonkinlainen hallinto vasta yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja #päälliköiden myötä. Tätä käsitystä ei ole koskaan asiallisesti perusteltu, eikä sitä tue mikään tiedossa oleva tosiasia. Todistajamme on brittiläinen siirtomaavirkailija Arthur Grimble, jonka viranhoitoaikana silloisilla Gilbertin saarilla, nyt Kiribati, eli vielä muistinsa säilyttäneinä henkilöitä, jotka olivat paikalla ensimmäisen brittiläisen sota-aluksen, HMS Royalistin, laskiessa ankkurinsa Tarawan laguuniin vuonna 1892, ja ilmaistessa että jos saarella vallitseva kahden puolueen, Teabiken ja Auatabun, välinen sota ei lopu välittömästi, puheenvuoro on laivan tykeillä. Auatabulaiset olivat juuri kärsineet suuren tappion taistelussa, ja väki etelän kylissä odotti kuolema mielessään vihollisen tuloa viimeistelemään voittonsa.
Britannia, Ranska ja Saksa alkoivat 1800-luvulla ottaa #suojelualueikseen saaria toisensa jälkeen, sekä itsekkäistä että humanitaarisista syistä: Eurooppalaiset ja amerikkalaiset yksityiset laivurit liikkuivat jo alueella, tehden pahaa jälkeä. #Blackbirderit on hyvin pahamaineinen käsite.
Tilannetta voi verrata ajanjaksoon 1917-1939, jolloin Petsamon nimismies toimi Suonikylän l. Suonjelin kolttien siitakokouksen puheenjohtajana ja päätösten kirjaajana suonikyläläisten kokoontuessa #talvikyläänsä. Suomen tasavalta adoptoi näin esivaltiollisen hallintotavan viimeisen eurooppalaisen toimivan esimerkin, ja teki sen päätöksistä viranomaispäätöksiä. Tarawalla oli tuohon aikaan kolmea hallinnoimisen traditiota:
Brittiläinen jury istui hyvin tarawalaiseen perinteeseen, sillä saarelaiset olivat Grimblen mukaan kaunopuheisia ja mielellään myös käyttivät lahjakkuuttaan:
Siirtomaahallinto oli adoptoinut paikallishallinnokseen ja oikeuslaitoksensa alimmaksi portaaksi valmiin toimivan järjestelmän, joka oli ollut saarilla ”aina”. He eivät tuoneet hallinnoimista tullessaan, vaan löysivät sen miltei valmiina, -ja tapakulttuurin tukemana. Yhteentörmäyksiä, joita aiheutui yksiavioisuuteen pakottamisesta ja (lähetyssaarnaajien tulkitseman) länsimaisen seksuaalimoraalin tuputtamisesta Grimble pitää suurena onnettomuutena, kuten myös suvaitsemattomien kristittyjen toimia esivanhempien kunnioittamistapoja vastaan. Grimble sai siis kuulla vanhimmilta gilbertiläisiltä näiden omakohtaiset kertomukset brittiläisen vallan tulosta saarille. Myös #kuninkuuden tulo oli elävänä muistona tarinoissa ja lauluissa, -ja että kuninkaita ennen oli jo päätetty asiat maneaboissa. Kuninkaat vain saivat niissä istumapaikkansa, ja päätösten kokousväelle ilmoittajan roolin. Käytäntö on rinnasteinen Petsamon nimismiehen asemaan Suonikylän siitakokouksessa. Miten asiat päätettiin tai rikos rangaistiin, sen määräsi ikimuistoinen oikeussäännöstö, joka kukaan elävä ihminen ei pystynyt muuttamaan. Kuninkaat saattoivat laatia uusia säädöksiä, mutta eivät yksin, vaan ”kansan kanssa pidetussä kabowissa”, kuten päällikköjen sukuun kuuluva gilbertiläinen Tekirei kertoi Grimbelle.
Kuninkuus oli insituutio, joka ei rantautunut kaikkialle, eikä aina säilynyt brittivaltaan asti niilläkään saarilla, joille oli vakiintunut. Kuningas saattoi menettää valtansa ja joutua poistumaan saarelta jos oli ”kehno”. Tämä tarkoitti, ettei hänen antamansa säädökset olleet johdonmukaisia tai että hän ei riittävän hyvin noudattanut vanhaa tapaa. Perinne kertoo legendaarisista toa–sankarikuninkaista, jotka valloittivat saaria: Beia ja Tekai olivat viimeiset toat. Heidän valtakuntansa olivat Tarawalle perustaneet valloittajat, jotka lukuisina peräkkäisinä aaltoina 1100- ja 1300-lukujen (jKr.) välisenä aikana olivat kahdenkymmenen metrin pituisilla avomerikanooteillaan tunkeutuneet Gilbertin saarille puolentoista tuhannen kilometrin päässä etelässä sijaitsevalta Samoan saariryhmältä. (Grimble, s. 216.)
Tulokkaiden liikkeellelähdön syynä olivat perimätiedon mukaan valtataistelut ja aiemmin valloittajana tulleiden ryhmien karkoittaminen. Myös suhteellinen ylikansoitus tai ekologiset kriisit ovat voineet aiheuttaa muuttoliikettä. |
Koska Grimblen haastattelemien vanhojen gilbertiläis-sukujen edustajien mukaan Samoan saaret ovat olleet kuninkaallisten maahanmuuttajien, so. päällikkö-instituution maahantuojien, lähtöalueena, meidän on tarkasteltava vähän Samoan touhuja.
Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun Samoalla on säilynyt Oseanian suurin pyramidimainen kulttirakennus, joka on ajoitettu ensimmäiselle kristilliselle vuosituhannelle, ja jota 1600-luvulle jKr. käytti nimeltään tunnettu samoalainen monarkki valtansa keskuspaikkana. Tässä on nähtävissä mahdollisuus, että samoalaisten valloittajien tulo muille saarille, mm. Kiribatin Tarawalle ja Butaritarille, liittyy Samoan tapahtumiin. Samoan huomattavimman esihistoriallisen nähtävyyden, Pulemelein pyramidikummun, tutkimukset ovat antaneet viitteitä rakennuksen kahdenlaisesta käyttövaiheesta:
Yhteiskunta Samoalla on ehkä muuttunut uskontokeskeisesta kohti ”normaalia” monarkiaa. Samoalaisen ylimystön, karongoan klaanin, joutuminen maanpakoon saattaa johtua em. murroksesta tai muusta poliittisesta selkkauksesta. Saapuessaan Gilbertin saarille he kuitenkin vetosivat pyhyyteensä ja pappeuteensa, minkä tiedon suullinen perinne säilytti 1900-luvulle asti.
|
Tarawalle oli ilmeisesti siis tullut ainakin yksi tähän muuttoaaltoon kuuluva (samolais-lähtöinen) tulijajoukko, joka oli jo tehnyt tunnetuksi kuningasvaltaisen hallintotavan.
Grimblen otto-isän Tekirein mukaan kuninkaalliset maahanmuuttajat otettiin vastaan kauan kadoksissa olleina sukulaisina, ja nämä käyttäytyivät korostetun diplomaattisesti ja hienostuneesti:
Näin ei liene kaikkialla tapahtunut. Kun eräs maori-joukko valloitti Chatham -saaren, he söivät miltei sukupuuttoon ensiasuttajat ja myös sukulaisensa moriorit. Vain saksalaisten lähetyssaarnaajien saapuminen (taas siirtomaavalta) pelasti moriorit täystuholta. Moriorit olivat olleet absoluuttisia pasifisteja yksinäisellä saarellaan, joten väkivallattomuuskin on mahdollista. Varsinkin jos siihen liittyy erityinen uskonto. Karongoa-klaanin tulo aloitti Tarawalla Kirata-sankarikuninkaiden ajan, ja viimeiset heistä olivat em. Beia ja Tekai. Tekirein erotti näistä 23 sukupolvea, joiden nimet muistettiin ulkoa, ja myös Grimblen, saarelaisnimeltään Kurimbon, oli sukuun adoptoituna opittava.
Foneettinen muutos englannista tarawaan on samanoloinen kuin englannista suomeen!!?? (Ei mietitä tätä.) Tekirei kertoi Karongoan väestä mielenkiintoista:
Taas on tapahtumapaikkana maneaba, kollektiivinen kokoustila. Karongoaan, siis kuninkaalliseen sukuun, kuuluvilla oli myös oma maailman luomisen myytti. Auringolla oli siinä keskeisen rooli. Oliko auringolla ja kuulla uskonnollinen funktio jo Tarawan ja Gilbertin saarten ensiasuttajien aikana, on epäselvää. Karongoa-klaanit viimeistään toivat tämän ilmiön tullessaan. He toivat myös uea-mahtimiesten (kuninkaiden) vallan useille saarille. Brittien ottaessa saariston suojelualueekseen, kunigasvallat oli jo kumottu vuosisatoja aiemmin kaikkialla, lukuunottamatta kolmea saarta: Butaritari, Abaiangi ja Abemama.
Butaritarin kuninkaan, Tetoka-ni-Matangin, tarina valaisee gilbertiläisen kuninkaanvallan olemusta. Tetoka-ni-Matang oli saarellaan suosittu ja arvostettu, mutta poliittinen kriisi syntyi hänen veljensä, Mangkian, käyttäytymisestä: Mangkia rikkoi lakia … jonka Tetoka-ni-Matang kansansa kanssa pitämässään kabowissa (kansankokouksessa) oli säätänyt, ja joka kielsi nauttimasta kookospähkinän käynyttä ja juovuttavaa nestettä ”totia”. (Grimble s.94.) Rikkeen seurauksena Tetoka joutui määräämään veljelleen rangaistuksen: Karkoitus saarelta. Tapaus osoittaa, että maneabassa pidetyn kokouksen päätös oli vahvempi kuin kuninkaan tahto. ”Kansan kanssa pidetyssä kabowissa” näet merkitsee, että laki vahvistettiin maneabassa, jossa jokaisella miehellä, olipa hän sitten päällikkö, vapaa maanomistaja, tai sitten maaorja, oli perinteinen istumapaikkansa ja oikeus osallistua asioiden käsittelyyn. Tapauksen vaiheet osoittavat, että läsnäolo- ja puheoikeus todella merkitsivät demokraattista järjestelmää, sillä lain asiaa ryhtyivät nyt ajamaan maaorjat. (Grimble s.94.) Grimble toistaa Mangkian sukulaisen hänelle kertoman perimätiedon, jonka mukaan maaorjat ottivat lainrikkojan kiinni tämän maatessa ympäripäissään, veivät tämän kuninkaan eteen, ja vaativat rangaistusta. Että näin on kerrottu sukupolvesta toiseen, osoittaa että ajatus lain ensisijaisuudesta kuninkaan tahtoon nähden oli gilbertiläisille itsestään selvää. He veivät Mangkian Tetoka-ni-Matangin luo, kertoi minulle tarinan esittäjä, -ja sanoivat: ”Olemme sinun käsissäsi, mutta anna meidän kuitenkin puhua.” Hallitsija vastaasi: ”Puhukaa.” Silloin he sanoivat: ”Veljesi Mangkia rikkoo lakia, joka säädettiin maneabassa, sillä hän juo totia (alkoholijuomaa).” Tetoka-ni-Matang vastasi: ”Sydämeni on raskas hänen tähtensä, sillä hän veljeni.” He sanoivat: ”Meidän sydämmemme ovat myös raskaat sinun tähtesi, sillä rakastamme sinua. Mutta ei ole olemassa muuta mahdollisuutta. Mangkian on kuoltava tai sitten sinä et enää saa olla ueamme (kuninkaamme).” Silloin Tetopka-ni-Matang rukoili heitä säästämään veljensä hengen sanoen: ”Älkää tappako häntä, vaan lähettäkää hänet pois maastamme.” He vastasivat: ”Olemme sinun kädessäsi, mutta katso, olet esittänyt meille pyynnön. Niin on hyvä. Emme tapa Mangkiaa. Lähetämme hänet pois maasta tahtoisi mukaan.” (Grimble, s.95) Butaritarissa näyttää olleen parlamentaarinen demokratia jo satoja vuosia ennen siirtomaakauden emämaata Englantia: Kokouksessa säädetty laaki ylitti hallitsijan tahdon. Mangkian rangaistus oli karkoitus, ja Abemaman saarelaiset hyväksyivät hänet joukkoonsa. Tetoka oli toiminut perinnäistavan mukaan, ja noudattanut itse ehdottamaansa lakia veljensä suhteen, vaikka sukurakkaus on Butaritarissa ja koko Oseaniassa hyvin korkealla. Hän pysyikin saarensa suosittuna hallitsijana. Voidaan myös tulkita, että tarinaa on kerrottu eräänlaisena perustuslaillisena manifestina vuosisatojen ajan. Kuninkaita tai ei, hallinnoimisen painopiste oli maneabassa, perinteen mukaisesti. Butaritarissa ja laajalti Oseaniassa noudatettu hallintotapa, josta nyt pystymme muodostamaan käytännöllisen kuvan, tukee muista esimerkeistäkin saatua käsitystä esivaltiollisen ajan yhteiskunnasta, jossa joko kaikki tai vain miehet osallistuivat päätöksentekoon. Tämä käytäntö lienee alkuperäisen ”valtio”muoto, ja sen on säilynyt lukuisissa paikoissa maailmalla meidän aikaamme asti, tai melkein.
Taiwanin kautta asutusliike kohdistui Filippiineille, ja siitä eteenpäin. Nykykielten riisiä tarkoittava sana on yleisen käsityksen mukaan austronesialaista alkuperää. joten he ovat voineet olla maanviljelijöitä hyvinkin varhain, ja asuneet pysyvissä kylissä. Indokiinan vuoristosta, missä po. kieliryhmään kuuluvia kansanryhmiä vielä sinnittelee, löydämme Banhar-kansan komean kokoustalon. (oikealla) Tarawa, Butaritari, Abaiangi ja Abamama kuuluvat tänään Kiribatin itsenäiseen valtioon, jota hallitaan eurooppalaiseen tapaan parlamentaarisesti… Siis: Miten niin #eurooppalaiseen? |
Brittiläinen siirtomaahallinto, johon Grimble rekrytoitui, pystyi sijoittamaan vain yhden virkamiehen sinne, toisen tänne. Hallinnon ja oikeuslaitoksen ylläpito ei olisi ollut mahdollista ilman paikallisia ja heidän tottumustaan päätöksiätekeviin kokouksiin. siispä Englannin, ”Matangin maan”, edustaja sai oman istuma-maton maneabaan.
Tarawan ja muita Gilbertin saaria valoittaneet maahanmuuttajat olivat valmiiksi sukua gilbertiläisille, -ja edustivat samaa kulttuuripiiriä. Joskus he onnistuivat asettumaan vanhojen asukkaiden joukkoon rauhanomaisesti, jostkus taistelujen jälkeen, joskus heidät samantien karkoitettiin.
#Aurinkokuninkaat tulivat myös mainituiksi tarawalaisessa perinnetiedossa. Tämän pidämme mielessä, sillä aurinkokalenterissa tärkeiden päivien auringonnousujen ja -laskujen mukaan suunnattujen kivirakennusten ilmaantuminen saarille ja vähän muuallekin, on edelleen huonosti ymmärretty ilmiö.
Gilbertiläisten puhuma kieli kuuluu austronesialaiseen kieliryhmään. Sen levinnäisyys tukee käsitystä, että Polynesian, Indonesian ja Madakaskarin asuttanut väestöliike on lähtöisin nykyisestä Kiinasta, -sen nykykiinalaisia edeltäneestä asutuksesta. Austronesialaiset asuttivat Indokiinan, jonka vuoristoseuduilla heitä on yhä jäljellä, Etelä-Kiinan ja Taiwanin.
Samoalla maneabat on myös rakennettu näyttävästi. (alla)
Maneaba Tarawalla tänään, ja Tinianilla kokoustalon laavakivi-pylväät.
Tarkastelua:
|
Gilbertin saarten l. Kiribatin kantaväestön maneaba-demokratiassa voimme nähdä kolme kehitysvaihetta:
Koska saarilla on ”aina” puhuttu pitkään ennen päätöksen tekoa, parlamentaarinen hallinto sopii heille. Toinen mielenkiintoinen kysymys on, milloin maneaba-päätöksenteko on ilmaantunut. Se on löytynyt sekä austronesialais-polynesialaisen muuttoliikkeen ääripäästä, myöhään asutetuilta Oseanian saarilta, että Kaakkois-Aasiasta mitä po. kansainvaellus lähti liikkeelle. Ilmiön tuntomerkkeja:
Periaatteessa tämän pitäisi olla yleistä koko maailmassa esihistoriallisella ajalla, mutta tutkijoilla ei ole tapana tulkita mahdollisia isoihin rakennuksiin viittaavia löytöjä sellaisiksi. Ei vaan ole sillai tapana. Tasangoilla sijaitsevia maakehiä on yritetty #tieteellisesti selittää linnoituksiksi, vaikka vieressä on ollut puolustuskelpoisia kukkuloita, tai jopa #yläluokan palatseiksi. -Voitteko kuvitella! Esihistoriallisten rakennusten todellisen käytön tunnistaminen onnistuu sikäli kun on käsitystä esihistoriallisesta (esivaltiollisesta) elämäntavasta:
Viimeisten ja nykyaikaisen antropologian yms. ulottuville säilyneiden alkuperäiskansojen elämää koskevat tiedot auttavat siten tulkitsemaan omaa menneisyyttämme koskevia havaintoja. Oseaniassa ja mm. San Blasin saarilla Panaman Karibian-puolella käyneet tarkkailijat raportoivat asukkaiden tavasta kuunnella pitkäänkestävissä kokoontumisissaan laulurunoutta, jonka aiheena on heidän oma myyttinen ja historiallinen menneisyytensä. -Siis vähän samat näkymät, kuin mitä Elias Lönnrot kohtasi Karjalassa. Mahdollisuus Maneaba-Rathaus -tulkintoihin on syytä ottaa huomioon Suomenkin esihistoriallisia rakennuskohteita tarkasteltaessa, -varsinkin jos niiden koko on sitä luokkaa, että niihin mahtuisi koko kylän väki.
Suomen ja saamen kielissä esiintyy tiettyjä sanoja, joiden taustalta löytyy viitteitä yhteiskunnallisen organisoitumisen esihistoriasta:
Suomen ja saamen kielten eriytymistä vanhemmassa kielivaiheessa varhaiskantasuomessa esiintynyt shiito on saattanut vaikuttaa roomalaisen historioitsijan Tacituksen mainitsemaan svionien (svealaisten) itäpuolella asuneiden sithonien nimitykseen. Maantieteellisesti sithonit sijoittuvat nykyisen Suomen kohdalle. Hiisi-sanan tarkastelu:
Suomen hiisi-sanueessa on siis läsnä uskonto, säännöllisten kokousten paikka, ja yhteisön hallintotapa. Kiribatissa kollektiivinen päätöksenteko haki aukjtoriteettia uskonnosta (esi-isien kultista, auringon-palvonnasta) ja auktorisoidusta kokouspaikasta. Mitä ilmeisimmin tarkastelemme samaa ilmiötä. Sama sanajatkumo esiintyy sekä yhteiskunnallisen ilmiön, lapinkylien siita-hallinnon, että uskonnollisen tavan, jumalien kunnioittamisen hiisi-paikoissa, nimissä, meillä on näennäisparadoksi: Suomessa/Virossa hiisi/iie -sanalla viitataan uskonnolliseen (pakanalliseen) ilmiöön, saamessa yhteisömuotoon lapinkylään ja sen vuotuiskokoukseen. Paradoksi ratkeaa venäläisen pitäjää tarkoittavan sanan kautta:
Meillä on jälleen uskonto ja hallinto samassa sanassa. Mitä muuten #pitäjä saattaa tarkoittaa? Muinaiset ihmiset siis kokoontuivat hiisi/siita -paikkoihin tekemään yhteisiä päätöksiä ja kunnioittamaan jumalia (Bog) ja muita yliluonnollisia (hiisiä), ja pitämään yhteisiä uskonnollisia menoja, käräjiä ja päätöksenteko-kokouksia. -Ja uskonnollis-yhteiskunnallinen sanaleikki jatkuu yhä:
Huomatkaa ruotsalainen ääntämys. Uskonnon ja esivaltiollisen hallinnon yhteenkietoutuminen on siis yleismaailmallinen ilmiö. Enemmän linkissä. Perinteinen ja värikuvakirjoja dominoiva käsitys on, että vasta yhteiskunnalisen hierarkian ilmaannuttua päästiin kehityksen alkuun organisoinneissa ja suurissa hankkeissa. Antropologian löydöt nykyisin tutkituista #alkuperäiskansoista eivät tue em. pinttymää. Butaritarista ja Tarawalta meillä on esimerkki hallintotraditiosta, joka on elänyt sitkeästi kuningasvalta-jakson yli, ja joka ei ole voinut kehittyä vahvaksi traditioksi sellaisissa oloissa, joissa jokin johtava ryhmä kontrolloi yhteiskuntaa.
Näinmuodoin Butaritarin saaren ja Kiribatin/Gilbertin-saariston maneaba-traditio osoittaa, että ihmisyhteisöt ovat alunperin hallinnoineet itseään tavalla, jossa jokainen yhteisön jäsen on suurin piirtein tasa-arvoinen muihin nähden, mitä tulee päätöksentekoon. Hierarkiat, ja #yläluokkien muodostuminen liittyvät enemmän yhteiskuntien rappiovaiheisiin, kuin kehityksen edellytyksiin. Tarkastelumme osoittaa, että esivaltiollisen ajan ihmisillä oli vaakiintuneita kollektiivisia päätöksenteko-prosesseja, vaikka päätösten toimeenpano-koneisto saattoi puuttua. Hallintotavalle haettiin arvovaltaa eri tavoin:
Ilmiö on hyvin laajalle levinnyt, vaikka heikosti tunnistettu. |
Luettavaa:
Itämerensuomalaiset hiidet ja Raamatun Ashera.
Esivaltiollisten yhteisöjen poliittinen järjestelmä.
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 