Suomalaisugrilainen kulttipaikka, udmurtien ”Suuri uhrilehto”

udmurtit00001.jpg

Monet suomalaiset tutkijat, kuten Yrjö Wichmann, ehtivät käydä tutkimassa sukulaistemme permiläisten uskontoa jo 1800-luvulla, sen ollessa täysissä voimissaan. Uno Harvan legendaarisessa ”Permiläisten uskonto” -kirjassa 1914, jota nykyisin valitettavan harvoin siteerataan, selostetaan mm. Wichmannin ja Harvan omien tutkimusmatkojen pohjalta udmurtien, komi-permjakkien ja komien uskonnonharjoitusta. Seuraava kuvaus udmurtien uhripaikoista perustuu Harvan kirjaan.

Tietoja suomalaisten kokoontumisesta määrättyinä päivinä viettämään syöminkejä, joissa myös laulettiin ja tanssittiin, jollekin tietylle mäelle kylän ulkopuolelle, on säilynyt ns. pitäjäraporteissa 1800-luvulta. Silloisten kansanperinteen kerääjien korviin ei enää sattunut puheita siitä, mistä tämä tapa juontuu, ja onko nämä metsä-ateriat joskus ymmärretty uskonnollisiksi tai peräti pakanallisiksi. Volgansuomalaisten ja permiläisten keskuudessa tämä sama tapa on yhä käytössä, eikä käsitä yksin nyyttikestejä ja nuorten hyppelyjä, vaan täydellisen uskonnollisen rituaalin pappeineen, lauluineen, rukouksineen ja uhritoimituksineen. Onkin kaikki syyt olettaa, että länsisuomalaisten yhteis-aterioiden alkuperä on samanlaisissa kyläkunnan yhteisissä uhrimenoissa, joiden koko kaava on säilynyt ainoastaan idempänä, ja jotka ovat olleet tarkoitukseltaan ja perusidealtaan volgalaisten ja permiläisten juhlamenojen kaltaiset.

Udmurtien eli votjakkien perinteitä käytiin siis tutkimassa noin 100 vuotta sitten Suomen eturivin tiedemiesten toimesta, ja tulokset ovat yhä käytettävissä. Udmurteilla oli kolmentyyppistä uskonnollista palvelustoimintaa, Kualassa ja Ludissa harjoitetut menot, jotka saattoivat olla perhekohtaisia, ja suuret uhrijuhlat useamman kylän ylläpitämissä paikoissa, joista esimerkkinä Mishka-lähteen uhripaikka. Näiden yhteisten juhlien järjestelyyn osallistuvat kylät ja talot muodostivat myös pakanuuden -ja udmurtien muinaisen itsenäisyyden- aikaisen hallinnon perusyksikön.mishka

U: Pöydät uhrilihoja varten

Suurista yhteisistä uhripaikoista kirjallisuudessa käytetty ”suuri lud” -nimitys on oikeastaan väärä, sillä udmurtit nimittävät ludeiksi vain sellaisia, kylän tai talon käyttämiä, uhrilehtoja, joissa uskottiin asuvan lud-haltijan, Lud-kuzon. Ludeissa uhrattiin hengille, muut olivat rukouspaikkoja. Suurissa uhrilehdoissa ei myöskään esiinny kuala-rakennuksia tai aidatun alueen jakamista kahteen osaan, joista toinen on pyhempi. Toisin kuin Lud-palvonnassa, naiset ja lapset osallistuvat yhteisiin juhliin kuten miehetkin.

Joka kolmas vuosi vietettävä Nyrjan kylän suuri uhrijuhla kokosi sadoittain väkeä Mamadyshin piirin lisäksi myös Vjatkan läänistä. Tutkija Aminoff mainitsee paikan olleen erityisen luonnonkaunis, kuten suurten juhlien tapahtumapaikat yleensäkin. Kreivitär Alexandra Fuchsin matkakertomuksessa mainitaan Nyrjassa uhratun lehmiä, lampaita ja siipikarjaa, ja juhlien kestäneen useita päiviä. Paikalle oli tuotu myös joutsen-pari, jota kunnioitettiin ja kumarrettiin, ja juhlien lopulla päästettiin vapaaksi Vjatka- tai Kama-joelle, jonne linnut saatettiin vartioituina.

Tutkija Ostrovskij vahvistaa pyhien joutsenten saattamisen hevoskyydillä joelle, ja kertoo osallistujia olleen nelisensataa. Ostrovskijn mukaan uhrattujen kotieläinten määrä nuosi noin kuuteen kymmeneen. ”Koko juhlan ajan, kestipä sitä viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja elämää.

Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa 1907. Vuonna 1910 paikallinen hallitus kielsi jostain syystä uhrikokouksen pitämisen.” (Uno Harva: Permalaisten uskonto, s.128)

Esi-valtiollisissa oloissa Pohjois-Euroopan asukkaat organisoituivat löyhiksi yhteenliittymiksi, joiden tehtävänä oli ensin jonkin yhteisen asian hoitaminen, kuten juuri uhrijuhlan, ja joista muodostui kaikkia yhteisöä koskettavia asioita käsitteleviä hallintoja. ”Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa, että ”uhripiiri” käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys” (U.Harva, s.129)

Hallinnon järjestyminen uskonnon ympärille, ja uskonnon auktoriteetin vahvistamana, näyttää olleen yleinen piirre myös muiden kansallisuuksien keskuudessa, kuten seuraavasta taulukosta voi todeta:

Uhripiirin nimitys:
Suomi Pitäjä
Viro ”Vakka-piiri”
Karjala: Pogosta (venäjä: bog =jumala)
Udmurtit: Mer, El
Venäjä: >Mir (=kyläyhteisö, myös: rauha);
Suomi, Käkisalmen lääni: =>”Miero”, =kyläyhteisö, kyläkokous

Se joukko perheitä tai kyliä, joka kokoontui yhteisiin uhrijuhliin, organisoi luontevasti yhdessä myös muutkin kyläkuntia koskevat asiat. Saamen lapinkylää, siitaa, tarkoittavan sanan alkuperä onkin sama kuin suomen ”hiisi, hiito-” sanueen. Kyläyhteisön ja kulttipaikan asiayhteyden selittää em. yhteiskunnan järjestäytyminen uskonnonharjoituksen ympärille.buj_joki

>Uhritoimitus Buj-joella Permin piirissä.

Nyrjan lisäksi kuuluisia uhrijuhlia olivat myös Jelabugan piirissä vietettävä Bulda-uhri,Bulda-ves, ja Mishka-lähteen uhri, jota vietettiin joka kolmas vuosi kesäkuun lopulla. Wichmannin piirrokseen perustuvassa kartassa Mishka-puron uhripaikasta (ylempänä tällä sivulla) näkyy uhripaikan oleelliset piirteet: Aidattu alue, uhrieläinten teurastuspaikka, luukuoppa, keittopaikka, pöydät lihojen käsittelyä varten ja tilaa juhlayleisölle. Mielenkiintoinen piirre on ”pyhäinkuvaa” varten pystytetty paalu. On luultavaa, että ennen venäläisten ym. vihamielisten maahanmuuttajien tunkeutumista permiläisten maahan, näissä lehdoissa oli pysyvästi sijoitettuja pyhiä veistoksia. Vanhat kronikat antavatkin viitteitä sellaisesta.

Tunnetaan tarina Thorer Hund -nimisen haalogalantilaisen suurtalonpojan ja paikallisylimyksen varastamasta bjarmien (=permiläisten?) jumal-kuvan kaulakorusta, ja venäläisten toistama tarina Petshoran tai Obin varrella kunnioitetusta ”Kultaisesta Naisesta”, Zolotaja Babasta, joka olisi ollut suurikokoinen patsas. Kun permiläisessä muinaistaiteessa, jota arkeologit ovat saaneet talteen pieninä pronssikoruina ja figuureina, esiintyy kronikkojen Kultaisen Naisen kuvauksen mukaisia hahmoja, nainen ja kaksi poikalasta, meidän lienee uskottava permiläisillä olleen jumal-kuvia. Paikat, joissa näitä loogisimmin on pidetty, ovat juuri po. suuret useiden kylien käyttämät uhrilehdot.

”Permiläisten apostolin”, Pyhän Tapanin, elämänkerrassa kerrotaan hänen hävittäneen lukemattomia ”epäjumalan kuvia”, ja kehutaan missionääriä, joka ei ottanut talteen edes arvoturkiksia ja jalometalleja, vaan poltti kaiken: ”Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa se sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua.” Siteerattu U.Harvan mukaan. Mishka-lähteellä tästä vanhasta rikkaudesta muistutti vain juhlien jälkeen talteen otettu ”pyhäinkuva”, jonka muodosta meillä ei ole tietoa.

>Millaisia permiläiset jumal-kuvat ovat voineet olla, siitä saamme käsityksen oheisesta jumalattaresta seitsemänneltä tai kahdeksannelta vuosisadalta jKr.. Löytöpaikka on Kaman yläjuoksulla, Kaman ja Tserdynin yhtymäkohdassa.

perm4
>Permiläinen pronssitaide kehittyi Keski-Volgan ja Kaman pronssikautisten kulttuurien piirissä, ja jatkui omaperäisiä muotojaan noudattaen aina venäläisten suorittamaan Permin hävitykseen Pietari Suuren ja Katariina II:n aikana. Säilyneiden pronssifiguurien hahmot ovat peräisin suomalais-ugrilaisesta mytologiasta, ja niissä esiintyy hyvin usein hirviä, ”hirvi-lintu-ihmisiä” ja siivekkäitä Jumalattaria, jotka viimeksimainitut ovat venäläisten tutkijoiden mukaan yhdistettävissä muinaiseen matriarkaattiin tällä alueella.

>Myös Kalevalassa siivekäs nais-hahmo, Louhi, edustaa ”Pohjolaa” jossa hallitsija oli nainen.

>Suomen vanhimmat rautaesineet ovat pohjoisesta, Suomussalmelta, ja vanhin tunnettu raudanvalmistuspaikka on Rovaniemeltä. Innovaatio-lähteenä on mitä ilmeisimmin ollut sama kulttuuri-kompleksi, josta permiläinen kulttuuri periytyy: Ananjinon kulttuuri. Sieltä suunnasta saimme pohjoisiin oloihin sopeutuneen maanviljelyksen, keramiikan ja useita kulttuurivaikutteiden aaltoja, ja eräiden tutkijoiden mukaan myös suomalais-ugrilaisen kielen.

Professori Ari Siiriäinen korostaa Keski-Volgan – Kaman alueen roolia koko pohjoisen Venäjän ja suomalais-ugrilaisten asuinalueiden kulttuuriin useita peräkkäisiä kertoja vaikuttaneena innovaatiokeskuksena. Ananjinon kulttuuri olisi luontevasti yksi vaihe tässä ketjussa.

ananjinoArkeologinen aineisto osoittaa vahvoja yhteyksiä Volgan-Kaman seudulta Suomeen kaikkina esihistorian kausina. Mm. tekstiilikeramiikka, joka liittyy Suomen ns. itäiseen pronssikulttuuriin, on tästä esimerkkinä. Alueella, jolta myöhemmin löytyivät permiläiset ja volgan-suomalaiset, sopeutettiin arokulttuurien ja itäeurooppalaisen maanviljelyskulttuurin vaikutteet pohjoisiin oloihin ja suomalais-ugrilaiseen kulttuuriympäristöön. On siis syytä tarkastella udmurtien (votjakkien) ja komien (syrjäänien) uskontoperinteen ja suomalaisen muinaisuskonnon mahdollisia yhteyksiä.

Udmurtien pääjumaluuden, taivaanjumala Inmarin, samaistuvuus suomalaiseen Ukko-Ilmariin, taivaan ja ukkosen jumalaan, on mielenkiintoinen viite. Inmar-Ilmari-ilma -sanue on tässä käytössä samassa merkityksessä, kuin indoeurooppalainen deva(sanskriitti) –deus (latina) – dievs (liettua/latvia) –teivas/taivas (suomi) -sanajatkumo, joka jumaluuteen liitettynä tarkoittaa kirkkautta tai yhteyttä taivaaseen. Indoeurooppalaisten tapa liittää (pää)jumalaan, esim. Indraan, ”loistavaa” tai ”kirkasta” tarkoittava määre, joka yhdistää ko. jumaluuden myös yläilmoihin, on Inmar-Ilmarisessa toteutettu kotoperäisellä suomalais-ugrilaisella sanalla.

Todistaako Inmar-Ilmarinen -sanapari myös tiiviistä kulttuurisesta ja uskonnollisesta yhteydestä suomalaisilta permiläisiin, siihen eivät tutkijat halua vielä antaa lopullista vastausta. Unto Salo toteaa sen, mitä tiedetään: ”Suomen Ilmarin ja votjakin Inmarinäänteellinen ja semanttinen läheisyys on ongelma, johon tutkimus ei ole kyennyt antamaan vakuuttavaa selitystä. Onko yhtäläisyys satunnainen? Vai osoittaako votjakinInmar/Ilmer kosketusta Suomeen? Selittyykö se käännöslainaksi, johon olisi suomen kielen vaikutuksesta liitetty -ar-johdin? Vai onko johdin votjakin kielen oma elementti? Ajatus suomenkielen vaikutuksesta tuntuu oudoksuttavalta ja ilmiönä yksinäiseltä. Toisaalta: Suomen rautakautiset löydöt sisältävät roomalaisajasta lähtien todisteita yhteyksistä Itä-Venäjälle.

Erityisen voimakkaat ne olivat merovinkiajalla, jolloin rikkaiden miehenhautojen statusesineisiin kuuluvat ns. permiläiset vyönhelat. … Kun tälläisiä heloja ei tunneta Ruotsista eikä Virostakaan, ainakaan mainittavasti, ne todistavat nimenomaan Suomen ja Itä-Venäjän välisistä kontakteista.” (U.Salo, Itämerensuomi -eurooppalainen maa, s.203)

Kaikilta itämeren-suomalaisilta, volgan-suomalaisilta ja permiläisiltä kansoilta on tietoja pakanallisista toimituksista pyhissä lehdoissa, ja Volgan varrella tämä traditio jatkuu tänäkin päivänä. Suomalaiset eivät voi olla ainoa poikkeus tässä joukossa, joten meilläkin on täytynyt olla jotakin. Kansanperinne mainitseekin lukemattomia hiisi-paikkoja, mutta vain harvojen kohdalla on muistettu niissä suoritetun jumalanpalveluksia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut. Kun vielä 1600-luvulla kalevalamittaisen säkeen lausumisesta saattoi saada kuolemantuomion roviolla poltettuna, ei ole ihme ettei kaikkea perimätietoa välitetty seuraavan sukupolven muistettavaksi.

Vatikaanin arkistot ovat säilyttäneet kopion paavin kirjeestä, jossa Suomen kirkko valtuutettiin ottamaan haltuunsa pakanoiden pyhiä lehtoja (lund) ja temppeleitä läntisessä Suomessa. Asiakirja-todiste suomalaisista pakanallista palvontapaikoista on siis olemassa.

Luonais-Suomesta on myös tiedot mäillä ja kalliolla pidetyistä syömäkesteistä lauluineen ja tansseineen, minkä täytyy olla esi-kristillisten juhlien haalistunutta kaikua. Suoritetuista menoista tiedämme vain päättelemällä siitä, mitä muualla tiedetään olleen, ja udmurtien hyvin dokumentoidut riitit ovat meille hyvänä apuna.

Akseli Callen-Kallelan ja muiden kansallisromantiikan edustajien kuvaa muinais-suomalaisuudesta muovasi enemmän värikäs karjalaisuus ja eksoottinen Bjarmia, permiläinen kulttuuri, jota valtakunnanarkeologi J.R. Aspelin oli juuri niihin aikoihin tehnyt Suomessa tunnetuksi, kuin jäyhä pohjalaisuus tai savupirttien savolaisuus. Muinainen Permin mahti on siis muovannut 1900-luvunkin suomalaisten identiteettiä, kuten useasti aikaisemminkin. di-gold


perm-animal-style-3

Uskonnollista sanastoa:

Udmurtilainen (votjakkilainen) nimitys: Merkitys:
Lud Uhrilehto
Kuala Asuinrakennuksen yhteydessä ”keittokota”, jossa myös hylly pyhille esineille.
Ludin yhteydessä rakennus, jossa säilytetään uskonnollisten menojen tarvikkeet
Vorsud Vakka, jossa perheen kulttiesineitä säilytetään kualassa.
Gurt-lud Kylän yhdessä käyttämä lehto.
Merem-lud, Elen lud Useamman kylän yhteinen lehto.
Budzim kuriskon inti ”Suuri palvonta paikka”, sama kuin edellinen.
Bulda-ves Bulda-uhri, kylien yhteinen uhrijuhla Jelabugan piirissä.
Mer, El´ Monen kylän yhteenliittymä, joka osallistuu samaan uhriin.
Meren ves, Elin ves Monen kylän, vakiintuneen piirin, järjestämä uhrijuhla.
Tuno Tietäjä
Badzim-lud ut´is ”Suuren lehdon vartija”, tietäjän määräämä toimihenkilö kylien yhteiseen uhrilehtoon.
Vesas Kylien yhteiseen kualaan tai ludiin nimitetetty pappi, jonka virka oli elinikäinen, rukoilija.
Tilas ”Savustaja”, uhrin toimitusmies.
Part´t´sas ”Teurastaja”, uhrin toimitusmies, 2 kappaletta.
Kodok ”Tarjoilija”, uhrin toimitusmies, 2 kappaletta.
Purti nuldis ”Kattilan vartija”, uhrin toimitusmies.
Lud-kuzo Pyhässä lehdossa asuva henkiolento
Gurt-pop Kyläpappi
Zek-pop Uhripappi
Kirjallisuutta:
Uno Holmberg (Harva), ”Permiläisten uskonto”, WSOY Porvoo, 1914
Eero Autio: ”Kotkat, hirvet, karhut, permiläistä taidetta”, Atena Jyväskylä, 2000
Kuvia udmurtien uhrijuhlista:

ohv11_v ohv6_v
Nykyaikaista juhlaväkeä ja uhri-lihojen keittämistä pyhän lehdon, Ludin, keittopaikassa.
udm2 kuala2
Ludin sisempi aitaus, joka erottaa pyhimmän osan, ja uhriaitta eli Kuala.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s