Glozelin kiistelty muinaiskirjoitus, totta vai tarua?

Vuonna 1924, huhtikuun ensimmäisenä, löysi maanviljelijän 17-vuotias poika Emile Fradin isoisänsä pellolta maanalaisen kammion, jossa oli erikoisia esineitä. Tämä tapahtui Ranskassa, lähellä Glozelin pikkukaupunkia. Pian paikalla parveili arkeologeja kaikista ilmansuunnista, sillä löydöt olivat harvinaisen kiinnostavia. Jopa niin kiinnostavia, että kiistely niiden aitoudesta ei ole vieläkään päättynyt. Koska löydöt rikkoivat silloista kuvaa kivikauden melko alhaisesta kulttuuritasosta, eli ’vakiintuneita käsityksiä oli horjutettu’, portit olivat auki myös Atlantis-hypoteeseille, joiden valitettavana sivuvaikutuksena tämän merkittävän tietolähteen arvostus esihistorian kokonaiskuvan muodostamisessa on jäänyt vähemmäksi, kuin mitä Glozelin kaivausten tulosten perusteella kuuluisi olla. Yritämme antaa lyhyen yhteenvedon siitä, mitä Glozelin aineistosta tiedetään, ja mitä nämä tiedot merkitsevät.

Löytäminen

Emilen ottaessa kiinni karkuteillä olevaa karjaa, maa petti erään naudan alla, paljastaen kammion täynnä astioita, kirjoituksen peittämiä savilaattoja ja ihmishahmoisia figuureja. 1920-luvulla tälläisten olemassaolo oli uutta tutkijoillekin, saati sitten nuorelle maalaispojalle. Niitty, jolla tämä onnekas onnettomuus tapahtui, tunnettiin vanhastaan nimellä Champ des Morts, ”Kuolleiden niitty”. Paikan erikoisuus oli siis tavalla tai toisella paikallisen väen tiedossa. Tieteen ja muun maailman onneksi Vichyn ympäristössä lääkärin praktiikkaa harjoittava tohtori Antonin Morlet oli kiinnostunut arkeologiasta ja antropologiasta. 26. huhtikuuta hän oli Fradinien vieraana, ja Glozelin outo löytö tuli tieteellisen tutkimuksen tietoon.  Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan aurinkoisesti. Kun Morlet ja Fradinit päästivätkin asian julkisuuteen, eivätkä antaneet akateemisten piirien ottaa löydöstä kaikkea kunniaa itselleen, eräs virallinen tutkija otti herneen nenäänsä, kuten sanonta kuuluu, ja alkoi kampanjoimaan, että Morlet ja Fradinit olivat itse valmistaneet kaikki löydetyt esineet. Glozelin löytöjen avuksi riensikin nyt ranskalaisille niin tavanomainen gallialainen nationalismi. Professori Salomon Reinach, joka kannatti teoriaa sivistyksen alkukodin sijainnista enemmän Välimeren piirissä, kuin Lähi-Itä-keskeinen antiikin tutkimus siihen aikaan dogmaattisesti väitti, sai tästä löydöstä uutta tukea näkemyksilleen.  Valitettavasti kuitenkin löydetyn aineiston kulttuuritason ja vallitsevan esihistorian kuvan välinen ristiriita käänsi vaakaa epäilijöiden suuntaan, ja vuosikymmenien hiljaisuus laskeutui Glozelin löytöjen ylle.

Sijainti ja ympäristö

Glozel ei jäänyt ainoaksi paikaksi, josta löytyi myöhemmissä inventoinneissa samantyyppistä esineistöä ja kirjoituksen katkelmia. Nämä muut kohteet on merkitty karttaan sinisellä.Kun materiaalia on nyt useammasta kohteesta, voimme jatkossa sivuuttaa sen mahdollisuuden, että kyseessä olisi sarja väärennöksiä.

Tutkiminen ja ajoitus

1970-luvulla muinaislöytöjen ajoittamiseen oli saatu uusia menetelmiä, radiohiili- eli 14C-menetelmä ja thermoluminenssi. Vaikka thermoluminenssi-menetelmä oli 70-luvulla vielä puutteellisesti hallittu, Glozel-aineistosta saadut tulokset nolasivat Ranskan arkeologisen establishmentin: Esineet olivat tuhansia vuosia vanhoja.  Poltettujen saviesineiden thermoluminenssi-määritys paljastaa sen ajankohdan, jolloin saviesine on poltettu, ja myös polttolämpötilan, tässä tapauksessa 700-800 astetta, mikä oli kivikauden kotitekniikalla saavutettavissa. Nykyaikainen keramiikan ja tiilenpoltto käyttää n. 1000 asteen lämpötilaa, joka jättää paljon paremman tuloksen. Juuri tästä syystä esihistorialliset astiankappaleet ovat erotettavissa esim. tiilenpaloista, joita on runsaasti esim. peltomaassa. Esihistoriallisen valmiste vaikuttaa kädessäkin hauraammalta ja huokoisemmalta.

Aineiston vertailu

Pöllönmuotoiset ruukut, joita Glozelin haudoista löytyi, toistavat eräiden myöhäistenMenhirien ”lintu”-muotoilua ja liittyvät ilmeisen saumattomasti Marija Gimbutasinkuvaamaan Lintu-Jumalatar-jatkumoon. Ennen Gimbutasin ”The Goddesses and Gods of Old Europe” ilmestymistä neoliittisen Euroopan jumalatar-figuurit ja niihin liittyvät kirjainmerkit eivät olleet yleisemmin edes tutkijoiden tiedossa, saati sitten A.Morlettin. Glozelin esineistö ei myöskään toista muualta löydettyjen, esim. Balkanin kulttuurien, jumalatar-figuurien tyyppejä, vaan pyöreäsilmäinen pöllömäinen Lintu-Jumalatar esiintyy ruukkujen muotoiluna, mikä piirre yhdistää po. aineiston yleis-eurooppalaiseen jatkumoon, mutta ei ole muualta tunnetun aineiston kopiointia. Mm. Portugalissa megaliittisten hautakammioiden yleisimpiä löytöjä ovat juuri pöllönhahmoista Lintu-Jumalatarta esittävät amuletit (yllä). Jumalatarhan oli kolmihahmoinen: Elämän luoja, tuhoaja ja jälleensynnyttäjä. Kun vainajan mukaan asetettiin Jumalattaresta muistuttava esine, sillä oli sama merkitys, kuin lunastuksen symbolilla, ristillä, kristittyjen haudoilla. Viereinen menhir on eteläisestä Ranskasta,Aveyronista. Se on tulkittu ”Pöllö-Jumalatar” -aiheisiin kuuluvaksi, ja siinä toistuvat näiden kuvien tyypilliset piirteet: Korostettu monikertainen kaulanauha, ja rinnat. Kirjassaan ”The Language of the Goddess” Marija Gimbutas esittelee Pöllö-Jumalattaren kuolemaan ja vainajiin liittyvänä. Pöllön-hahmoisia ja feminiinisillä tuntomerkeillä varustettuja tuhkauurnia on löydetty mm. Baden-kulttuurin kohteista Unkarissa (n. 3000 BC) ja Troijan II-III tasoilta (n. 3000-2500 BC) ja Poliochista Lemnokselta (n. 3000-2500 BC). Glozelin pöllänmuotoiset ruukut ovat ilmeinen jatko tälle sarjalle. Pöllö jatkoi sitten jumalallista elämäänsä antiikinMinervan kumppanina, ja symboloi nykyajan bibliofiileille ym. viisautta, mikä sekin oli jo neoliittisena aikana naisellisen jumalattaren toimialaa. Glozelin keramiikka ei millään sensaatiomaisella tavalla poikkea muiden neoliittisten löytöpaikkojen aineistosta. Pytyt ovat savea, ja ne ovat käytännöllisiä. Megaliitti-kohteiden saviastioista on löydetty jonkin verran samanlaisia merkkejäkin. Tosin aineiston vähyyden vuoksi niistä ei ole haluttu tehdä ”rohkeita johtopäätöksiä”, kuten pitää niitä kirjoituksena. No, Glozel poistaa tämän ongelman, kuten jatkossa näemme. Glozelin aineiston eräs omalaatuisuus on viereisen piirroksen mukaiset fallistiset saviesineet, joilla on myös androgyynejä piirteitä. Ne liittyvät melkoisella todennäköisyydellä jollain tavalla seksuaalisuuteen. Hauskoja ne joka tapauksessa ovat. Eräs toinen esine- ja piirrossarja on herättänyt polemiikkia Glozelin kulttuurin yhteydestä aina paleoliittiseen aikaan? Kun eräissä Glozelin ympäristön löytöpaikkojen vastaavanlaisissa kaiverruskuvissa esiintyy hevosia, on syytä muistuttaa, että Glozelin artifaktit, joita nyt on luetteloitu 2 500 kappaletta, on löydetty yhdeltä rajattavissa olevalta arkeologiselta tasolta. Tämän tason on määritellyt neoliittiseksi tutkija Dean Charles Depéret. Kansainvälinen radiohiili-ajoitus ja arkeologiakonferenssi Lyonissa 1998 määritteli neoliittisen vaiheen alkaneen Euroopassa seitsemännen vuosituhannen viimeisinä vuosisatoina ja levinneen laajalle kuudennen vuosituhannen puoliväliin mennessä ennen meidän aikaamme. Kun sekä aineisto että löytöyhteys tukevat vahvasti glozeliaanisen kulttuurin neoliittisuutta, näiden eläinaiheiden läsnäolo neoliittisessa kontekstissa täytynee hyväksyä. Muistammehan, että neoliittinen Eurooppa oli pitkään maanviljelys- ja metsöstys&keräily -kulttuurien mosaiikki, jossa osa yhteisöistä eli uudessa ja osa vanhassa elinkeinossa. Myös Suomessa on viitteitä siitä, että kampakeraamisten (metsästys ja keräily) ja nuorakeraamisten (taantunut maanviljely, puolipaimentolainen lampaankasvatus) kulttuurien rinnakkaiselo vaiheessa samat ihmiset ovat saattaneet ajankohdittain elää jommassa kummassa kulttuurissa? Myöhäis-mesoliittisen metsästäjäkulttuurin kuva-aineiston löytyminen neoliittisesta yhteydestä ei siis ole aivan mahdotonta?

Riimut

”Riimut”, eli esoteerinen muinaiskirjoitus, jossa merkit olivatkin salaisia symboleja, joilla ennustettiin ja taiottiin etc., ja karkoitettiin yleensäkin arkipäivän tylsyyttä, on korkealle noteerattu laji nykyaikaista salatieteilyä. Yleensä tämän lajin harrastajat kiinnittävät huomionsa erääseen 600- 800-luvuilla jKr. käytettyyn kirjaimistoon, futhark-”riimuihin” eli germaanien, anglosaksien ja skandinaavien viestintävälineeseen, vaikka todella vanhoja, tuhansien vuosien takaisia, eurooppalaisia merkistöjä on tiedossa.  Balkanin ja Välimeren piirin neoliittisia artefakteja tutkiessaan Marija Gimbutas kirjoitti muistiin ja typologisoi myös niihin merkittyjä merkkejä, joita joissakin tapauksessa on käytetty sarjoina, kirjoituksen tapaan. Glozelin pukstaavit ovat kovin samanoloisia, ja yhteisiä merkkejäkin löytyy. Eräät neoliittisten ”esi-kirjaimistojen” merkeistä ovat miltei sellaisinaan siirtyneet mm. minolais-kyprioottiseen, foinikialais-kanaanilaiseen, iberialaiseen ja etruskilaiseen aakkostoon, ja niitä muistuttavia on yhä käytössä berberien naisten salaisissa kirjaimistoissa. Viereisissä tauluissa esitellään Glozelin kirjaimien variaatioita. Yllä glozeliaanisen kirjoituksen rinnastus eräisiin tunnettuihin muinaiskirjoituksiin. Tarkastelu osoittaa, että ”foinikialaiset” merkit olivat tunnettuja eteläisessä Ranskassa jo tuhansia vuosia ennen foinikialaisia, joten tavanomainen uskomus, että iberit oppivat kirjoituksensa Karthagosta, voidaan siis hylätä.  Vallitseva käsitys kirjoitustaidon kehityksestä ottaa huomioon vain kehityslinjan kanaanilaisesta foinikialaisen kautta muinaiskreikkalaiseen, josta roomalaisiin kirjaimiin, joita juuri nyt käytämme. Nyt näyttää siltä, että jokin merkkisarja on ollut olemassa, ja tunnettuna ainakin Euroopassa, jo ennen ”sivistyksen” saapumista näille maille, ja on jopa ollut läsnä Lähi-Idän kirjaimistojatkumon nähdessä päivänvalon ja parkaistessa ensimmäinen ”AA:nsa”.  Meillä on nyt mieleenkiinoinen, joskin kiistelty aineisto eurooppalaisesra muinaiskirjoituksesta. Löydämme siis näiden muinais-eurooppalaisten merkkien jäljet nykyisessä kirjoituksessamme, ja löydämme niiden prototyypin Ranskasta, Glozelin kunnasta jonka maailma oli unohtanut pikkuporvarilliseen hiljaiseloonsa jo Napoleonin aikana.  Vanhojen kirjaimistojen kohdalla on myös asetettu kysymys, mihin niitä käytettiin? Käytännöllisiä sumerilaisia kiinnosti kirjanpito, mutta heilläkin olivat jumalat mielessä. Kaakkois-Euroopassa vanhimmat merkit ovat jumalattaria esittävistä figuureista, ja antiikin ajaltakin on havaintoja merkinnöistä ”tämä (esine) kuuluu jumalatar …lle”. Marija Gimbutas oletti po. figuureissa olevien merkkien tarkoittaneen jotain vastaavaa, mutta entä maagiset merkitykset?  Kun muinainen glozeliläinen piirsi hautaan asetettavaan ruukkuun tietyt merkit, hän oli tekemässä maagista toimenpidettä. Paitsi viesti, myös sen ilmaisuun käytetyt merkit olivat pyhiä? Tämä vaikuttaa loogiselta ja todennäköiseltä.  Siispä, miksi pitää ”maagisina riimuina” jotakin ajallisesti ja paikallisesti rajoitetusti käytettyä merkistöä, kun nyt meillä on tiedossa todella vanhat, ellei kaikkein vanhimmatkin maagiset riimut. Kirjailija P.H.M Atwater on jo esittänyt oman näkemyksensä ”Jumalattaren riimuista” nykyihmisten viihteeksi ja divinaatio-välineiksi.

Tarkastelua

Jos etsimme arkeologian historiasta vastaavanlaista, kyseisen ajankohdan luullun kulttuuritason ylittävää löytöpaikkaa, lähin rinnastus on Lepenski Vir Tonavan ’Rautaportin’ rannoilla. Yhä vieläkin voi löytää kirjaston tai kirjakaupan hyllystä kalliin kuvateoksen, jossa tämän tutkimuskohteen kulttuuri esitellään muuhun silloiseen Itä-Eurooppaan nähden arvoituksellisen korkeatasoisena. Tosin Gimbutasin julkaisut 1970-luvulta alkaen olisivat antaneet jo paremman yleiskuvan. Lepenski Vir noteerataan nyttemmin jo koulusivistyksessäkin, mutta onnettomuudekseen Glozel oli liian edistynyt, tai sitten tutkijoiden kuva läntisen Euroopan neolitikumista liian takapajuinen?

Tulkintoja

Glozelin löytöjen esihistoriallisuutta epäilleet kirjoittajat toivat esiin senkin mahdollisuuden, että kyseessä olisi noitavainojen aikana kätketty noitien käyttämien aitojen muinaisesineiden kokoelma, joka olisi siis piilotettu maan sisään inkvisiton pelossa. Vaikka löytöpaikka-kompleksin laajuus ja löytökonteksti sulkevat tämän tulkinnan pois, yhteys esihistoriallisen kulttuurin ja keskiaikaisen noituuden välillä on silti olemassa, mutta toisella tavalla kuin epäilijät väittivät. Glozelin läheisyydessä sijaitseva Château Montgilbertin linna herättää myös ajatuksia, kuten vain kolmen ratsastuspäivän päässä sijaitseva linnoitus, Rennes-le-Château, joka kuten Montgilbert liitetään Temppeliherroihin ja kataareihin. Seutu on siis salaisuuksien ja kummallisten yhteensattumien kattamaa. Niin tai näin, Maria Magdalenan tai Jeesus Nasaretilaisen verilinjan läsnäolosta Rennes-le-Chateussa ei ole todisteita, kuten emme myöskään voi tunnistaa Glozelin kirjoitusmerkkejä Temppeliherrojen salakirjoitukseksi, jota he olisivat jättäneet myös Oak Islandille Nova Scotiaan. Voimmeko tosiaankin tehdä julmaa väkivaltaa legendoille ja runoudelle, ja nähdä näissä merkeissä vain toisinnon Marija Gimbutasin Balkanilla tutkimasta ”Vanhan Euroopan” neoliittisesta kulttuurikompleksista, muinaisesta kirjoitustaitoisesta ja sivistyksen portaiden ensimmäiset askelmat saavuttaneesta Jumalatarta kunnioittaneesta eurooppalaisuudesta? Emme toki ole sydämettömiä raakalaisia: Annamme kaikkien kukkien kukkia, ja tunnustamme tiedonjyvän piilemisen mahdollisuuden kaikille näille visioille.

Kontaktit

Mme JUANEDA – CALVIER (archaeologist-president)
156, rue des Poissonniers
750l8 – PARIS
FRANCE
tel: 01 42 57 40 81http://www.gerbeaud.com/glozel
Xavier GERBEAUD

Musée de Glozel
Glozel 03250 FERRIERES-SUR-SICHON
téléphone : 0470411296

Ktitiikkiä: http://philipcoppens.com/glozel.html