Latviassa ja Liettuassa ei ole koskaan unohdettu vanhaa pakanallista perinnettä, vaikka väki onkin ollut moitteettomasti kristittyjä vuosisatojen ajan, -ketkä ovat olleet. Vanhaa tietoutta ja tapoja on säilytetty etnisenä ja kansanomaisena perinteenä, lättiläisten identiteetin erottamattomana osana, -ja kansallisen olemassaolon taistelun välineenä. Tarkastelemme tässä muutamia lättiläisen perinteen piirteitä.
Latvialainen Pantheon | ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Latviassa aurinko on naispuolinen, Saule, ja Hänellä on tytär, Saules Meita. Auringon katsotaan olevan aviossa miespuolisen kuun, Menessin, kanssa. Jumalan, Dievsin, pojat ovat dioskuri-veljekset Jumis ja Janis, -hedelmällisyysjumaluuksia molemmat. Heistä käytettiin myös nimistystä ”Dieva Deli”, taivaalliset kaksoset.
Vanhat latvilaiset kansanlaulut, dainat, kertovat paljon vanhoista jumalista ja pakanallisista juhlista, ja menoista joilla yhteisölle tärkeille asioille haettiin tukea näkymättömästä maailmasta.
>”Talka naca dziedadama”, kirjoitettu muistiin Livanissa Latviassa.
Talvipäivän seisauksena laulettava laulu, Mezvidi, Karsava. Syksyiseen juhlaan liittyy myös rituaalinen leikki ”taistelu Steberestä”, jossa juhlassa uhratun pukin pallit ym. ovat kylän tyttöjen käytössä poikien kiusaamisessa. Neidot ja nuorukaiset taistelevat näistä juhlakaluista. Toisin paikoin ”stebere” on korvattu esim. porkkanalla, kahdella omenalla ja nipulla olkia, eli vegaani-versiolla. Tätä porkkana-installaatiota pidetään yhä esillä mm. hääjulissa luomassa tunnelmaa. Lättiläisten muinainen uskonto oli siis läheisesti sidoksissa heidän jokapäiväiseen elämäänsä, ja palveli sen tarkoituksia. Alkuperäis-uskontojen eräs ominaisuus onkin arkipäiväisyys. Ei ollut erikseen uskontoa ja elämää, ja ihmiset noudattivat molemmissa yhteyksissä samaa arvomaailmaa, toisin kuin nykypäivän vieraantuneet tapa-kristityt, jotka mesoavat miten kuten, ja ovat sitten kirkossa niin hurskaita niin hurskaita. Vanha pakanallinen elämäntapa oli aitoa. Esimerkeissä korostuu myös alkuperäisen pakanallisuuden yhteisöllinen luonne. Pienin toimiva yksikkö oli koko kyläyhteisö. Rituaalien ja uskomusten sosiaalinen funktio oli yhteisön paikallisen ja kansallisen identiteetin vahvistaminen, ja sosiaalisten siteiden lujittaminen. Urbaani ”uus-pakanuus” on kokonaan toisessa tilanteessa. Seuraavassa Latvian jumalia:
Latvialainen jumal-maailma omaa yhtäläisyyksiä Suomen vastaavaan, mutta myös mielenkiintoisia eroja. Auringon nais-puolisuus ei voi olla sattumaa, ja kuoleva ja ylösnouseva jumalatar on peräti harvinainen. Eroavaisuuksien täytyy juontua historiasta, eli innovaatioiden välittymissuunnista ja ajankohdista. Aurinko on myös huomattavan tärkeä tekijä balteille. Liettuan katolisten pyhin paikka on Siauliain ”ristikumpu”, jota kommunistit yrittivät hävittää turhaan 1980-luvulla. Nimestä päätellen paikka on ollut aiemmin pyhitetty auringolle. Kun saksalaiset ”ristiritarit” yrittivät miekkalähetystä Liettuaan, heidät tapettiin kuutta munkkia lukuunottamatta Saulessa A.D. 1236. ”Kalpaveljestön” ritarikunta yritti väärässä paikassa, mikä olikin heidän loppunsa. Saule merkitsee liettualaisille samaa kuin Teutoburg A.D. 9 saksalaisille. Perkons, Liettuan Perkonas, on muutakin kuin ev.lut-kirkon ”Perkeleen” esikuva. Kuten Suomen Ukko, Hän hedelmöittää sateen muodossa viljelykset kumppaninaan Zemes Mate, ”Maa-äiti”. Tämä suomalais-balttilainen tapa hahmottaa peltojen hedelmöittäjä ukkos-jumalaan poikkeaa Euroopan ja Välimeren maailman maanviljelyskulttuurien tavanomaisesta Ishtar/Astarte/Kybele & Tammuz/Adonis/Attis -asetelmasta, eli Jumalatar & miespuolinen siittäjä-jumaluus, mikä asetelma on ollut tunnettu Suomessakin, -päätellen Lemminkäisestä. >Personoitunut Ukkosen-jumala on näillä seuduin indoeurooppalainen uutuus, joka on siis levinnyt Eurooppaan maanviljelyä myöhemmin. Unto Salo on yhdistänyt salamoivan ja kipinöivän ukkos-Ukon ja peltojen hedelmöittämis-tehtävän asetelman arkeologisissa löydöissä esiintyviin soikeisiin tuluskiviin. Tämä keksintö levisi Fennoskandiaan balttilaisesta Oksywien kulttuurista käsin n. 100 jKr. jälkeen rautakaudella. Tulenteko-välineen muoto liittyy kiistattomasti hedelmällisyys-aihepiiriin, joten U.Salon johtopäätöstä, että ko. esineen levikki osoittaa ukkosjumala-hedelmällisyys -teeman levinnäisyyden, on pidettävä oikeana. Käyttämällä feminiinisesti muotoiltuja tuluskivillä muinaiset suomalaiset ja baltit toistivat aina tulta sytyttäessään Ukkos-jumalan ja Maa-äidin pyhää yhdyntää, millä lienee ollut suotuisa vaikutus maatalouteen. Perkonsin ja Ukko-Ilmarisen rooliHieros Gamos -tapahtumassa ja sateen antajana yhdistää suomalaiset uskonnollisesti lähemmin baltteihin kuin esim. germaaneihin. Latvia ja Liettua ovat säilyttäneet merkittävän paljon vanhaa tietämystä, joka lähentää meitä eurooppalaiseen esi-kristilliseen maailmaan:
Marija Gimbutas, ”The Living Goddess”, s.197 |
Balttilainen pakanuus: |
Marija Gimbutas, ”The Living Goddess”, s.199 Balttilaiselle uskonnolle oli siis tyypillistä eurooppalaisten ja indoeurooppalaisten elementtien skandinaavis-germaanista mytologiaa riidattomampi yhteensulautuminen. Ukkosenjumala on täälläkin (sateen muodossa) peltojen hedelmöittäjä, ja kumppaninsa on itse Maa-Äiti, kuten näyttää Suomessakin olleen. Kesäpäivän tasauksen myyttinen pari on luontevasti Auringon tytär ja kumppaninaan vuorottelee Janis ja Jumis, joiden vastuualueet poikkeavat toisistaan. Vanhempaa ja uudempaa myyttikerrostumaa? Zemes Mate, Liettuan Zemyna, on itse Äiti-Maa. Zeme (baltt.), zemlja (slaav.), tarkoittaa maata, ja maa on jumalattaren nimenä myös lännempänä: Eostre (keltt.), Bertha, Hertha (germ.), Iord (Ruotsi)ovat miltei identtisiä maata tarkoittavien sanojen, earth (engl.) ja jord (ruots.) kanssa. Jatkumo ei kuitenkaan ole indoeurooppalainen, vaan mitä ilmeisemmin Euroopassa alkuperäisempää kantaa. Kantabalttilainen ”zeme” näyttää myös olevan Suomi- saame- Häme- -sanueen taustalla. Kalevi Wiikin mukaan länsi-Suomeen vasarakirves-kulttuurina muuttaaneet kantabaltit käyttivät tätä sanaa alueesta, jolla asuivat. Sitten sana lainautui kampakeraamikkojen myöhäis-kantasuomeen, ja kanta-saameen tietyssä järjestyksessä jättäen kunnekin ääntämysssääntöjen mukaisen muodon. Wiikin näkemys vaikuttaa hyvin perustellulta, mutta prosessia voisi tarkastella siltäkin kantilta, että lainautunut sana on tarkoittanut Jumalatarta. Tällöin erinäisten historioitsijoiden Suomeen ja lähialueille sijoittamat ”Terra Feminarumit”, ja Tacituksen tietämä ”jumalten äitiä” kunnioittava Itämeren itäpuolinen kansa, putoaisivat lokeroihinsa.
(M.Gimbutas, s.209) Balttilainen perinne on siis selviytynyt sekä indoeurooppalaistumisesta, että kristillisistä vuosisadoista hukaamatta sisältöään, ja ilman että liettulaiset tai lätit olisivat koskaan sortuneet ”irtisanoutumaan” esivanhempiensä perinnöstä. Aika hyvin. |
Jaani-yö |
Saules Meitan ja Janiksen tai Jumiksen yhtymisen kunniaksi vietettiin ”Jaani-yötä”, joka lienee Juhannuksen alkuperäisin muoto. Ajankohta on siis keskikesän kesäpäivän seisaus. Lättiläisillä naineet (varatut) naiset ja tytöt erottautuivat mm. sillä että vain tytöt käyttivät seppelettä. Jaanina tätä eroa ei tehty.
Vanhin tunnettu ”ligotne”. Julkaistu A.W.Huppelin ”Topografische Nachrichten von Lief- und Eshtland” Riga 1777.
Ligotne, Sauka. |