Jääkauden eurooppalaiset, tämän päivän suomalaiset

Mesoliittisten eurooppalaisten geenejä on pystytty kartoittamaan Gross Fredenwaldenista Brandenburgista löydetyn Euroopan suurimman mesoliittisen kalmiston luu-aineistosta, ja ruotsalaisista löydöistä. Ruotsin aineisto osoittaa mesoliittisten ruotsalaisten olleen geneettisesti lähempänä nykyisiä suomalaisia, kuin nykyruotsalaisia. Myös Saksan aineisto antaa saman tuloksen. Olemme siis Euroopan geneettisesti konservatiivisin kansanryhmä. Seuraavassa tarkastelemme Suomea lähinnä olleen jääkauden asutuksen, Sungirin, elämää arkeologisten löytöjen pohjalta.

Metsästäjiä mammutti-arolla: Sungir

Viereisen kuvan hiljainen mies on eräs Sungirin paleoliittisen löytöpaikan kuuluisista mammutinluu-helmillä koristelluista vainajista. Sungirilaiset olivat jääkauden mammutinmetsästäjiä, ja kuuluivat samaan kulttuuripiiriin ja kansallisuuteen joka myöhemmin asutti jäätiköiltä vapautuvan Pohjois-Euroopan. Sugirin sijainti näkyy seuraavasta kartasta, kuten myös muutkin saman kulttuurin asuinpaikat, Willendorfista lännessä Avdejevoon ja Sungiriin idässä. Suurin osa geeneistämme ja todennäköisesti puhuttu kielemme, sen varhaisin muoto,  ovat peräisin näiltä mammutinmetsästäjiltä, joten on paikallaan katsoa keitä he olivat ja miten he elivät. Tässä (ylemmän kuvan) miehemme venäläisten tutkijoiden rekonstruoimana. Vihainen ilme on tutkijan näkemys. Tsekkiläiset taiteilijat Zuzana Baláková ja Libor Balák ovat tuonnempana päätyneet herkempään tulkintaan, mutta ehkä Mr. Sungirillakin oli huonot hetkensä joten kuva tehnee oikeutta. Jääkauden mammutinmetsästäjät olivat pohjoisia suurriistan pyytäjiä, kuten eskimot, aleutti-kansa ja eräät Kanadan intiaanit lähempänä meidän aikaamme. Voimmekin ymmärtää jääkauden elämää tutkimalla Mr.Sungirin nykyaikaisempien kollegojen tekemisiä. Erääseen kysymykseen saamme vastauksen jo hänen vaatetuksestaan: Sungirin hautauksissa on runsaasti mammutinluu-helmiä, jotka ovat olleet kiinnitettyjä pukujen saumoihin ja koristenauhoihin. Vaatteet siis kirjailtiin työtä säästämättä ja tuloksesta tinkimättä? Tästä voimme päätellä, että sungirilaiset kuten muutkin mammutinmetsästäjät olivat ratkaisseet ravintoaineiden varastoimisen ongelman. Heillä oli pyynti-sesongin ulkopuolella runsaasti vapaa-aikaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Sungiriin haudattujen vainajien runsaista koruista on myös yritetty tehdä johtopäätelmiä ”yläluokasta”, jonka jotkut tutkijat pyrkivät näkemään kaikkialla missä sellaisen olemassaoloa ei vankoilla todisteilla pystytä poissulkemaan. Näköharha syntyy sosiaalisesti pirstaloituneiden historiallisen ajan yhteiskuntien rahvaan harmaahkosta habituksesta verrattuna ”herrasväen” pitseihin ja röyhelöihin. Näin ajattelevilla on kehno tietämys sekä eurooppalaisen maalaisväestön käsityöperinteistä, että nykyaikaan asti vanhaa elämäntapaansa noudattaneiden alkuperäiskansojen kulttuureista. Vielä nykyisin mm. Kaakkois-Aasian ja Austronesian alkuperäiskansoilla on erityisen silmiinpistävänä piirteenä etnisen vaatetuksen jopa jokapäiväinen käyttö, ja sen rikas koristelu. Nämä ”etnosentriset” konservatiivit tarjoavat erinomaisen ikkunan esi-valtiollisen ajan elämään, ja todisteen siitä ettei koristautumisen halu ole yhtään vähentynyt Sungirin ajoista. Ryysyläiset ovat hierarkisten yhteiskuntien ominaisuus, jota ”alkukantaisten heimojen” keskuudessa ei tunnettu. Useat alkuperäiskansat noudattavat yhä vanhaa elämänmuotoaan, mutta kuvan aleutti-nuoret ovat tavallisia keskiluokkaisia amerikkalaisia joilla vain on kiinnostavat sukujuuret. He pyrkivät pitämään hallussaan myös oman kansansa perinnön ja identiteetin, sillä vierasperäisen valtakulttuurin keskellä elettäessä se on ainoa tapa säilyttää itsekunnioituksensa. Muutenhan myöntäisi oman olevan huonompaa kuin niiden toisten. Aleuttien kansantanssi-ryhmän pukujen materiaali saattaa olla teollisen ajan vaikuttamaa, mutta mallit ja estetiikka tuntuvat kovin samanoloiselta, kuin Sungirin, Mezinin ja Kostenkin paleoliittisilla mammutinmetsästäjillä? Itseasiassa sekä aleutit että jääkauden eurooppalaiset olivat arktisia suurriistan pyytäjiä. Aleuttien saalis-eläimet vain olivat meressä: Valaat, mursut ja hylkeet. Zuzana Balákovan erinomaisista piirroshahmoistakin, jotka noudattavat Sungirin arkeologisten löytöjen antamaa tietoa paleoliittisesta pukeutumisesta, voidaan havaita, että 20 000:n vuoden takainen itäisen Euroopan asukas ei herättäisi huomiota 2000-luvun aleuttien joukossa. Kerran löydetty arktinen pukeutumis-formaatti on säilynyt pienin parannuksin siitä alkaen, kun mammuttiaron ihmiset alkoivat käyttää neulaa muotoon leikattujen nahkojen ompelemiseen uudentyyppisiksi vaatteiksi. Luusta tehdyt neulat ovatkin varsin tavallinen löytö myöhäis-paleoliittisen Euroopan löytöpaikoilta, ja Sungirin onnekkaasti säilyneet haudat todistavat vaatetuksen viimeistely-tason olleen nykyisten arktisten kansojen hyväksitunnetulla tasolla. Libor Balákin visualisoinnin kohteena on Sungirin hauta n.o 1:een haudattu aikuinen mies, em. ”Mr.Sungir”. Hänen vaatetuksensa on päätelty säilyneiden helmikoristelujen sijainnista haudassa. Hänellä on ollut nahkasaappaat, joiden saumoja kiertää mammutinluu-helmien nauha, ja ilmeisesti vanhimmat tunnetut kaksilahkeiset housut? Nyt voimme tarkastella ”Mr.Sungiria” sellaisena kuin hän oli eläessään. Ulkonäöltään hän ei paljoa poikennut pohjoisen ja itäisen Euroopan nykyisistä asukkaista, eikä vaatetukseltaan kovin oleellisesti Venäjän pohjoisista vähemmistökansoista. Vaikka teollisesti valmistetut tavarat ovat jo ottaneet paikkansa Obin-ugrilaisten kielisukulaistemme hantien elämässä, nykyaikaisen poropaimenen käytännöllinen peski on yhä säilyttänyt paikkansa, -kuten jo 20 000 vuotta? Alakuvassa tutkijat ja Sungirin hauta no. 1. Huomaa vainajan ja arkeologien koko-ero: Sitä ei ole. Fyysisesti sungirilaiset olivat meidän kaltaisiamme. Venäläisten tutkijoiden rekonstruoima ”Sungirin poika” ei herättäisi suurempaa huomiota nykyvenäläisessä katukuvassa, -kuten ei Suomessakaan. Sungirin hauta no.2 on edellistä järkyttävämpi, sillä se sisältää kaksi nuorta vainajaa. Heidät on varustettu kaikilla tarvekaluilla ja asetettu päät vastakkain, mikä kertoo sungirilaisten tienneen että ihmisen tajunnalla on jokin yhteys aivoihin? Jean M. Untinen-Auel sijoittaa Sungirin kaksoishautauksen kirjaansa. Hänen romaanihenkilönsä Ayla ja Jondalar osallistuvat tarinassa hautajaisiin. Nuorempi, naispuolinen, on asetettu jalat kohti pohjoista. Hänelle on annettu hautaan luinen esine, jonka leveämmässä päässä on reikä. Haudan no.6 vainajalla on useita samanlaisia. Saamelaisilla oli samankaltaisia tikkuja, joiden leveämmässä päässä olleen reiän kautta tarkasteltiin aurinkoa uskonnollisten menojen yhteydessä. Tämäkin tapa näyttää osoittautuvan kovin vanhaksi? Sungirin hautauksissa näyttää käytetyn punamultaa, kuten Suomessakin? Punainen viittaa vereen ja on elämän väri. Vainajan kalvenneen olemuksen punaaminen viittaa käsitykseen kuolemanjälkeisestä olotilasta tai jälleensyntymästä. Emme ole ensimmäiset, joita ikuisuuskysymykset ovat mietityttäneet. Siirrymme luurankojen maailmasta Zuzana Balákovan erinomaisen kuvituksen avulla tarkastelemaan mammutinmetsästäjien arkipäivää. Kokeneena lastenkirjojen kuvittajana Balákova osaa kiinnittää huomion oleelliseen, ja esityksensä pedagogisuuteen. Tarkastelemme kuvassa esiintyviä asioita. 1. Verkko: Vanhin tunnettu todiste kuidusta tms. punotusta verkosta on saveen painuneet solmujen ja verkon silmiä muodostaneen langan jäljet Dolni Vestonicen löytöpaikalla Tsekissä. Langan ohuudesta on voitu päätellä, että tätä verkkoa on käytetty linnustamiseen. Kalastamiseen Dolnin verkko olisi ollut liian kevyt. Ensimmäinen tunnettu kalaverkko onkin sitten Suomesta: Antreasta, Karjalan Kannakselta. Kummankin verkon löytöpaikoilla on kulttuurinen yhteys, sillä Suomen ensiasuttajat jääkauden jälkeen tulivat Svidryn kulttuurista, Kunda-kulttuurin kautta, ja ovat ainakin osaltaan Doini Vestonicessa(kin) asuneen väestön jälkeläisiä. Antrean lverkko on maailman vanhin, ja sen löysi Sakari Pälsi. Myös Porin seudulta on hyvin vanha kalaverkko-löytö. Joista kalaa pyydettiin merroilla, joita on löytynyt mm. Tanskasta. Obin-ugrilaisten teolliseen aikaan asti käyttämät merrat ovat lähes samantyyppisiä kuin tanskalaiset. Valitettavasti suurin osa arkeologeista luulee Dolnin verkoilla saalistetun pieniä maaeläimiä, koska suomalais-ugrilaisten linnustuskulttuuri on tieteen piirissä huonosti tunnettua. Sukukansamme Siperiassa, Obin varrella, Hantit ja Mansit käyttivät lintuverkkoja vielä suomalaisten tutkijoiden vieraillessa seudulla. Verkkopyynnin kohteena olivat vesilinnut, ja pyyntitapa on tarkkaan tiedossa: Koko perhekunta meni tiedossaolevalle sopivalle järvelle, jossa lintujen muuttoparvien tiedettiin oleskelevan. Valittiin järvi, jonka niemi tai kannas jakaa kahteen osaan, ja nuorempi väki pelotteli linnut pikkuhiljaa siihen järveen tai lahdelmaan, josta toiseen lentäminen tapahtuisi vasten aurinkoa. Järvet tai lahdelmat erottavan kannaksen puustoon oli jo aiemmin hakattu aukko. Tähän aukkoon kiinnitettiin verkko niin, että nopealla narujen nykäisyllä se nousee parin metrin korkuiseksi seinämäksi. Sitten osa porukasta kiersi lintujen taakse ja toiset valvoivat verkkoa. Nyt linnut hätyytettiin siirtymään rauhallisempaan vesistöön, ja raskaat vesilinnut eivät yleensä lennä turhan korkealla. Linnut suuntasivat puustoon avatun aukon kautta kohti toista vesistöä, ja niiden lähestyessä verkko nykäistiin ylös. Lintujen verkkopyyntiä on harjoitettu myös Suomen alueella, mistä on muistona muutamia paikannimiä juuri em. vesistöjä tai järven osia erottaviin niemiin ja kannaksiin liittyen. Voidaan siis todeta, että yli 20 000 vuotta jatkuneen linnustus-tavan viimeiset käyttäjät olivat suomensukuiset siperialaiset ja suomalaiset, ja paleoliittiset sukulaisemme tunsivat jo tämän menetelmän. 2. Vaatetus: Sungirin hautalöytöjen vaatteista on jäljellä melkeinpä vain koristehelmet. Näiden helmirivien säännöllisyys ja helmien paljous osoittaa, että vaatteet olivat 20 000 vuotta sitten jo yhtä viimeisteltyjä ja aistikkaita kuin esim. intiaaneilla ja eskimoilla. Balakovan tulkinta on siis perustelu. Yllä venäläisen taiteilijaan näkemys sungirilaisesta metsästäjästä talvivarusteissa. 3. Perheen tytöt ja reki: Tyttäret näyttävät käyneen kiertämässä ansajuonen, eli pienriistaa varten asetettujen ansojen kierroksen. Joku kokeneempi metsästäjä on voinut asettaa ansat, ja saaliin keräämisen ja ansojen uudelleen-virittämisen voivat suorittaa lapset. 4. Sukset ja lumikengät: Varhaisimmat sukset olivat nykyisiin verrattuina vain välineitä joilla pysyy lumihangen pinnalla. Ne olivat lyhyitä ja jalkavuus puuttui kokonaan. Paleoliittiset sukset olivat lyhyitä laudanpätkiä, jotka oli päällystetty nahalla. Pitoa niissä siis oli, luistosta ei ole tietoa. Lyhyys helpotti liikkumista tiheiköissä, joihin pyydyksetkin kannatti asettaa. Suksen myöhempi kehitys hävitti lumikengät kokonaan vanhalta mantereelta. 5. Komsio: Vielä kävelemättömien lapsien pitäminen kapaloituina erityisessä kantolaitteessa, komsiossa, oli saamelaisilla tapana vielä aivan äskettäin. 6. Lihojen säilöminen kuivaamalla ja savustamalla: Vanhoissa kuvissa eskimojen kylistä ja leireistä kiinnittyy huomio seipäisiin joissa lihasuikaleet kuivuvat tuulessa ja auringossa. Kylmässä ilmastossa tämä tapa on mahdollinen. Nykyisin enää turskaa kylmäkuivataan Norjassa tällä samalla menetelmällä. 7. Kankaan kutominen: Tästä saattaa tulla kiistaa, mutta ainakin nauhojen kutominen on ollut tunnettua mm. Australian aboriginaalien keskuudessa, joita lähemäpänä paleoliittista elämäntapaa ei kukaan ole ”nykyaikana” elänyt? 8. Majat: Balakova on kuvannut mammutinmetsästäjien majat luu-kehikon varaan rakennetuiksi ja äskeiseen lappalaiseen tapaan turpeella katetuiksi asumuksiksi. Lapissa tunnetaan yhä sanonta ”turvekammi”. Luu-kodan runko paleoliittiselta kaudelta ja nykyaikainen turvekammi Suomen Lapista. Mammutin luut ovat vaihtuneet puutavaraan, mutta loppujen lopuksi yllättävän vähän on muuttunut 20 000:ssa vuodessa? Olemmeko itsekään muuttuneet?? Sungirin asutuksen ajankohtana oli jo käytössä neanderthalin-ihmistenkin tunteman mammutinluu-kodan lisäksi nelinurkkainen hirsitalo, -missä puuta vain oli saatavissa. Suomen nykyisen alueen tultua asutetuksi etelän ja idän suunnalta, hirsitalot ilmaantuivat tännekin. Pyöreät kota-tyyppiset asumukset pysyivät liikkuvan väestön käytössä Euroopassa, -aina siihen asti kun saamelaisaet niitä käyttivät. Libor Balakin realistisissa ja yksityiskohdissaan tarkasti arkeologista tietämystä noudattavissa visualisoinneissa Sungirin mammutinmetsästys-leirin elämä näyttäytyy meille tasaisen arkipäiväisenä: Naisten erikoinen yläosa perustuu Itä-Euroopasta löydettyjen paleoliittisten ”Venusten” kuviointiin. Balak on sisällyttänyt kuvaansa vain sen mikä on säilyneistä esineistä todettavissa, joten po. vaatekappaleen funktion pohtimista voidaan jatkaa. Meidän arvelumme mukaan nauhat liittyvät sylilapsen kuljettamiseen joko selässä tai rinnoilla, -ja naineet naiset pitivät näitä vöitä yllään statuksensa merkkeinä muulloinkin? ”Venus-figuuri” Kostenkin löytöpaikalta Ukrainasta v. 23 000 – 21 000 BC on puettu em. tavalla. Kasvojen jättäminen kuvaamatta, mikä piirre toistuu myös tunnetussa Willendorfin Venuksessa, saattaa selittyä joko sillä, että kuva esittää jumaluutta, tai kuten on myös arveltu, Venus-figuurit esittävät naista hänen omien silmiensä näkemänä -kasvojahan itseään katseleva ei näe- mitä selitystä tukevat useiden figuurien epäanatomiset mittasuhteet. Läntisestä Euroopasta Sungirin, Avdejevon ja Kostenkin ”itäisen refugion ryhmän” asuinpaikoille näyttää ulottuvan kulttuurijatkumo, jossa rehevää ja hedelmällistä naishahmoa esittävät pienoiskuvat olivat ihmisille tärkeitä. Tämä oli myös niiden ihmisten kulttuuripiiri, jotka elivät samalla tavalla ja uskoivat samoihin asioihin, kuin meidän esivanhempamme. Elintilaa, jossa ihminen menestyi heidän tiedoillaan ja taidoillaan, rajoitti etelässä kuivuvat arot ja puoliautiomaat ja pohjoisessa polaarinen autiomaa, kylmyysaavikko, jonka olot voidaan rinnastaa Antarktikseen. Osaavalle ja määrätietoisesti toimivalle mammuttiaro antoi runsaasti, mutta lyhytjännitteisesti toimivaa odotti kylmempi kurinpalautus. Sungirinkin löytöaineisto osoittaa, että esivanhemmillemme jäi aikaa ja tarmoa jopa vaatteiden koristeluun. He siis olivat oman aikansa huippuosaajia   Biskajalta Baikalille ulottuva kartan sininen läiskä, tundra-aro, oli siis oikumeenimme (ihmiselle sopiva osa maan pintaa, kreik.) ja se muokkasi meidät kaltaisekseen. Luonto antoi avokätisesti sille joka tiesi oikean ajan ja paikan, ja osasi ottaa. Keväällä tulivat linnut, omalla ajallaan nousulohet, ja suurriistankin vaellukset noudattivat omaa rytmiään. Paleoliittinen ihminen siirtyi aina sinne missä ”sato” odotti, ja keräsi varastoja niiden aikojen tarpeisiin jolloin pyynnin ei voitu odottaa tuottavan. Pohjoisen metsästäjä-keräilijän elämäntapana oli vuotuiskierto. Oltiin aina siellä missä luonto antoi. Talvella yhteisöt kokoontuivat yhteisiin talvikyliin, joissa elettiin pyyntikauden varastoilla. Oikeastaan tämä ”Lapin-elinkeino” loppui vasta kun viimeinen lapinkylä, Suonjelin siita Petsamosta, joutui syksyllä 1939 sotaa pakoon ja evakuoitiin Pohjanmaalle. Jääkauden eurooppalaisten elämä lienee ollut ainakin useimmiten varsin mukavaa, mutta tämän mukavuuden edellytys oli osaamisen korkea taso, kuten eskimoilla vielä äskettäin, ja määrätietoinen tulevaisuuteen varautuminen. Kun asiat olivat hyvällä hoidolla, elämä on voinut olla yhtä rattoisaa kuin seuraavassa Zuzana Balakovan piirroksessa: Kartat: B: 13 000 BP eli ennen nykyaikaa; C: 10500 BP eli ennen nykyaikaa. ’Willendorfin-Kostenkin -kulttuuri’, Sungir ja suomalaiset Kun katsoo karttaa siltä ajalta, jolloin Sungirin asutus eli parasta aikaansa, Suomi oli jään peitossa. Lähimpänä nykyistä aluettamme asui ihmisiä pysyvästi Sungirissa, Willendorfissa ja Dolni-Vestonicessa. ”Me” olimme siis näissä paikoissa. Ja mikäs oli ollessa? Emme varsinaisesti asustelleet lihapatojen ääressä, sillä pataa ei oltu vielä keksitty, mutta lihavuoria liikkui ympärillämme aivan riittävästi pitämässä nälän loitolla. Valitettavasti mammutti-laumojen katoaminen jääkauden lopulla oli ensimmäinen ”Nokia-muuttaa-pois-Suomesta” -takaisku joka meitä kohtasi. Mammuttien tuho oli osin ilmastonmuutoksen, osin meidän itsemme syytä. Ehkä mammutit olisivat pystyneet selviämään ympäristön mullistuksesta jääkauden loputtua, jos ihminen ei olisi harventanut niiden kantaa? Ehkä ei. Vastausta ei enää saada. Mammutin kadotessa mammutinmetsästäjätkin katosivat, mutta eivät jäljettömiin. Kun Eurooppa alkoi vapautumaan jäätiköistä, Etelä-Ranskaan muodostunut Magdalenienin kulttuuri levittäytyi kohti pohjoista. Kuitenkin Pohjois-Saksaan ja (kuiva yllä) Pohjanmeren tasangolle oli muodostunut tulevan Hampurin-Creswellin kulttuurin alku jo ennen magdalenien-väen saapumista edes Reinin-laaksoon. Jääkauden aikaisen suurriistan hävittyä elintavan määrääväksi riistaeläimeksi muodostui peura, jonka suurille laumoille Atlantilta Uraliiin ulottuva avoin maasto tarjosi optimaaliset edellytykset. Itäisen Euroopan uudelleen-asuttamiseen vaikuttanut osa peuranmetsästyksellä elänyttä väestöä oli Svidryn kulttuuri, joka on nimetty Puolassa olevan löytöpaikan mukaan. Mammutinmetsästäjistä tuli svidryläisiä peuranmetsästäjiä, ja he ottivat haltuunsa jäältä vapautuvan Pohjois-Venäjän ja Fennoskandiaa. Seuraavat kartat kertovat, millaisissa kasvillisuus-oloissa pohjoista Eurooppaa uudelleen-asutettiin: 12-11 000 vuotta sitten (BP, before present) lämpeneminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Jäämassojen sulamista hidasti niiden suuri massa ja sen vaikutus paikalliseen mikroilmastoon. Myös lämpenemisen aiheuttama sademäärien kasvu hidasti jäätiköiden katoamista. Jäätikkö säilyi siis Skandinaviassa vaikka ilmasto oli jo muuten kovasti lämmennyt. Lämpenemisestä seurasi myös Pohjois-Amerikan mannerjään pieneneminen, ja kun Kanadan jäätikkö supistui päästäen USA:n pohjois-osaan muodostuneet jääjärvet purkautumaan St.Lawrence-jokea myöten Pohjois-Atlantille, ja edelleen Grönlannin itäpuolelle valtameren pintavedeksi, kylmä suolainen pintavesi korvautui kevyemmällä vähä-suolaisella vedellä, joka ei enää laskeutunutkaan Golf-virran lämpimän vesimassan alitse Pohjois-Atlantin pohjavirtaan, joka yleensä vie Jäämeren kylmää vettä aina Afrikan rannikolle asti. Tätä ilmiötä kutsutaan ”Pohjois-Atlantin kylmävesi-pumpuksi” ja nyt se pysähtyi. Tämän seurauksena Golfin vedet eivät enää päässeet Jäämerelle siinä määrin kuin ennen, ja ilmaston lämpeneminen kääntyi kylmenemiseksi noin tuhanneksi vuodeksi. Sellainen on kosmisen putkimiehen toimitus-aika. Kylmyys ei riittänyt jäätikön laajenemiseen, mutta kasvillisuus koki katastrofin. Ihmisilläkään ei liene ollut mukavaa? Jäätikön keskusta työnsi uutta jäätä sen verran, että jään reuna pysyi paikallaan, ja jään kattaman alueen eteläreunalle muodostui sulamisvesien mineraali-aineksista poikittais-harjujen vyöhyke, Salpausselät. Niiden lukumäärä (2½) osoittaa uudelleen-lämpenemisen käynnistyneen takkuisasti. Toinen seuraus lämpenemisen takaiskusta oli Komsa-kulttuurin eristyminen pohjoiseen Ruijaan, mihin se oli ehtinyt edetä. Norjan länsirannikon asutus tuhoutui tai pakeni etelään, ja komsalaisten yksinäisyyttä kesti se tuhannen vuotta. Tällä saattaa olla merkitystä ns. ”saame-specifisen tekijän” muodostumiseen 30%:n saamelaisista perimään. Kuten myös saamelaisten suuren geneettisen eroavaisuuden muihin eurooppalaisiin ja samojedeihin. 1. Polaarinen autiomaa l. kylmyysaavikko: Verrattavissa Antarktiksen olosuhteisiin. Liian kylmää ja kuivaa sellaiselle elämälle jota ihminen voisi hyödyntää. Maisema Mars-planeetalla on samantyyppistä. 2. Tundra-biotyypit: Ruohoa, vaivaiskoivuja ja soistuneita alueita. Maa ikiroudassa. Metsikköjä jokivarsilla ja suotuisissa paikoissa. Yksivuotisten kasvien tuotto suurta. Vaeltavia ruohonsyöjiä ja kesäisin suuria määriä lintuja. Ihmisille mahdollista selviytyä. 3. Kuivat biotyypit: Eivät oleellisti tundra-tyyppejä suosiollisempia. Varsinkin jos kylmyys on ongelmana kuivuuden lisäksi. ”Salpausselkä-vaiheen” merkitystä Euroopan asutukselle on vaikea arvioida, mutta sen täytynee olla hyvin kielteinen ja huomattava. Euroopassa jo asuneet ihmisryhmät, joilla oli selviytymiseen tarvittava tietotaito ja tottumus järjestelmälliseen pitkäjännitteiseen toimintaan, saattoivat selvitä ilman radikaaleja menetyksiä, -ja saivat pitää koko mantereen itse? Kun ilmaston lämpeneminen pääsi uudelleen vauhtiin, nykyisen Suomen aluekin joutui ihmisen mielenkiinnon kohteeksi. Asuttajat tulivat Kundan kulttuuripiiristä, joko Kannaksen kautta itäistä reittiä tai suoraan Suomenlahden yli Virosta. Kulttuurisesti, kielellisesti ja geneettisesti tällä väestöllä oli juurensa Eurooppaa jääkauden aikaisissa asutuksissa, joiden väki oli aro-tundran peuranmetsästäjissä sulautunut niin ettei ”itäistä” ja ”läntistä” komponenttia enää voinut erottaa. Kysymykseen, ”mistä suomalaiset tulivat”, on siis vastattava: Euroopasta. Ylläoleva kartta on ollut esillä Suomen esihistoriaa koskevia käsityksiä mullistaneessa ”Tvärminnen konferenssissa”joskus muinoin. Se näyttää Suomen asuttamisen suunnan, eli mistä tänne tultiin. Vertailu ylempään karttaan antaa paikannimet eli arkeologisesti tunnetut esivanhempiemme asuinseudut ennen kun iso…isoiäidit ja isät tänne taivalsivat. Lopuksi kiitämme Zuzana Balákováa ja Libor Balákia hienosta kuvituksesta ja työstä tietojen keräämisessä! Balákien työn huolellisuudesta kertoo sekin, että he tekivät luonnollisenkokoiset mallit monista heidän kuvissaan esiintyvistä esineistä.

Tarkastelua:

Suomalaisten ja eurooppalaisten fyysinen olemus jja luonteenpiirteetkin oovat muotoutuneet sen 100 000:n vuoden aikana, jonka meille geenejään jättäneet ihmiset ovat maanosamme pintaa tallanneet. Eläminen jääkauden Euroopassa on ollut rankkaa, mutta se ei ole se oleellisin: Luonnon-olojen vaihtelu on ollut jyrkkää mutta säännöllistä. Se on kannustanut jja pakottanut suunnitelmallisuuteen ja pitkäjännitteisyyteen. (Pohjois)Eurooppalainen tapakulttuuri suosiikin hillittyä käyttäytymistä, joka edellyttää yksilöltä kykyä kontrolloida impulssejaan, -ja varsinkin aggressioita. Yksilön sosiaalinen hyväksyntä myös vaatii häneltä kykyä siirtää haluamansa mielihyvän nauttimista tulevaisuuteen, ja myös kanssaihmisten kunnioittamista, ja heidän huomioimistaan. Jääkauden luonto tarjosi miltei rajattomia resursseja silloiselle vähäiselle ihmismäärälle, mutta myös pitkiä niukkuuden kausia. Ihmisryhmien selviytymisen edellytykset siis olivat: Olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan (jokisuussa kun lohet nousee, yms.). Arvioida tarpeensa ja kulutuksensa, ja säästää. Ihmisryhmien elämässä siis toistuivat tilanteet, joissa jokainen käsipari oli tuiki välttämätön. Siispä ryhmän jokaisesta jäsenestä tuli  huolehtia. Empatiakykyä muita ihmisiä kohtaan auttoi ryhmää selviytymään. Tarvittaessa yksilön täytyi pystyä asettamaan ryhmänj etu omansa edelle. Oleskelu suhteellisen ahtaissa asumuksissa esm. pitkän lumimyrskyn ajan kysyi itsehillintaa ja impulssien kontrollia. Turpeillakatetussa mammutinluu-majassa siis käyttäydyttiin eri tavalla, kuin basaarissa. Ryhmän sisäinen koheesio oli siten eräs selviytymistaito. Arktisen ympäristön koulima ihminen osasi välttää riitojen kärjistymistä, sillä ryhmän hajoaminen merkitsi kaikkien kuolemaa. Kriittinen lukija huomaa, että tässä kuvattiin enemmän ideaalia ihmistyyppiä, kuin arkipäivän toheloa, jollaisen todennäköisimmin tapaamme, mutta mistä ja keneltä olemme saaneet tämän ihanne-yksilön mielikuvan: Sungirin, Kostenkin, Avdejevon, Dolni Vestonicen ja Willendorfin 20 000:n vuoden takaisilta asukkailta. Käyttäytymivalmiudet, luonteenpiirteet ja tavat reagoida ovat kulttuurisesti ja geneettisesti siirtyvää perintöä. Olemme sellaisia, millaisiksi pohjoinen on meidät muokannut. Jos haluat tulla tänne, asustele 100 000 vuotta tundralla oppia keräämässä. Helpottaa sopeutumista.