Suomi rautakauden maailman kauppaverkostossa.

JUOMASARVI-OTSIKKOK0001.png

Suomalaisia on totutettu ajattelemaan, että muut luovat yhteyksiä tänne, emme me muihin. Myös luodaan mielikuvaa, ettei Suomi ketään kiinnosta. Jos tarkastellaan historiaa ja esihistoriaa, näyttää siltä että varsin monia on kiinnostanut. Vaikka käsite ”roomalainen rautakausi” on tutkijoiden miltei sattumanvaraista aikakausien nimikointia, se osuu maaliin siinä mielessä, että itämerensuomalaiset harjoittivat vaihtoa Rooman kanssa, ja Roomassa tiedettiin nimiltään Suomessa, Virossa ja Liivinmaalla asuvia kansallisuuksia, -muitakin kuin Tacituksen ”fennit”. Seuraavassa tarkastelemme, miten Suomen ja roomalaisen maailman kulttuurivaihto on voinut tapahtua.

Muinainen Rooma oli merivalta Välimerellä, ja roomalainen laivasto kiersi Brittein saaretkin, -ainakin kerran. Rooman vallan läsnäolosta keskisen Euroopan pohjoispuolisilla merillä on muitakin viitteitä, kuin kirjalliset: Mainzista Saksassa löydettiin kokonainen Rooman-aikaisten laivojen ”hautausmaa” l. pätkä joen pohjaa, jonne käytöstä jääneiden laivojen oli annettu maatua. Löytö on onnenpotku merihistorian ja laivanrakennuksen tutkijoille, ja löytöjä on sekä esillä että rekonstruoituina Mainzin museossa.

Roomalaiset olivat siis rakentaneet laivaston käytettäväksi sekä Reinillä että Pohjanmerellä, mutta kiinnostiko heitä Itämeri? Rooman kaupasta itämeren piirissä on todisteita Suomesta,ja Rooman provinseissa valmistettuja esineitä on päätynyt myös meille: Otsikkokuvan juomasarvia, joiden on täytynyt olla tuohon aikaan suurta ylellisyyttä, on löytynyt Suomesta useita. Toinen tunnettu roomalaisesine-tyyppi, on juoman annostelukauha. Kuvassa oleva on Vähästäkyröstä. Että Vähäkyrö on mukana roomalaistuotteiden jakelussa, osoittaa ettei vaihto rajoittunut Lounais-Suomeen.

vahakyro0001Täällä oli siis väkeä jolla oli varaa ostaa, ja kun muuallakin on päätelty myös Italian viinejä päätyneen ”barbaareille”, Suomessa siitä on po. konkreettisia todisteita: Juoma-astiat kertovat että pohjolan varakkaat ostivat viinejä. Niitä lienee kuitenkin käytetty vain erityisen juhlallisissa tilanteissa. Viinien tuonti, jos johtopäätöksemme on oikea, kertoo kaupan vakiintuneisuudesta.

Jotain näiden ylellisyystavaran kuluttajien on täytynyt viedä sinne etelään, kustantaakseen pröystäilynsä. Seuraaville tuotteille on ollut kysyntää antiikin maailmassa ja keskiajan Euroopassa:

  • Meripihka: Tärkein tuotantoalue oli Liivinmaan rannikko ja Preussi.
  • Turkikset: Mitä kylmemmässä eläin oli elänyt, sitä parempi turkki. Lapin turkiksilla oli huomattavaa kaupallista merkitystä vielä Kustaa Vaasan aikana.
  • Kalaliima: Pohjoisessa saatiin kalaa enemmän kuin kyettiin syömään. Osa keitettiin liimaksi, jota osti keskiajalla luostarilaitos kirjojen valmistukseen. Tärkeitä tuottajia olivat Obin-ugrilaiset.
  • Hunaja: Varsinkin volgansuomalaiset mainitaan villihunajan kerääjinä ja kauppaajina.
  • ”Norsunluu”, jota saatiin mursuista Jäämerellä ja Kuollassa. Keskiajan kirkkotaide käytti useimmin mursunhampaita kuin aitoa norsunluuta.
  • Varhaiskeskiajalla virolaiset ja baltit myivät runsaasti viljaa Keski-Eurooppaan.
  • Nykyisen Venäjän tuotteita tuli vesireittejä Itämeren kauppapaikkoihin.

ROSKILDE00011Eivät vain pohjolan omat tuotteet vetäneet tänne kaupallista aktiviteettia, vaan myös etelän urbaanikulttuurien tarve saada tavaransa liikkumaan. Silloin meissä kiinnosti meidän ostovoimamme. Arkeologisista löydöistä päätellen sitä olikin.

Roskilden vuonon laivalöydöistä voidaan päätellä, millaisella kalustolla Itämerellä on liikuttu. Löydetyt ja tutkitut laivat ja veneet ovat melko pieniä, 16-25m pitkiä, ja ennenkaikkea matalakulkuisia.

Roskilden laiva: Ylempi kuva oikealla.

koggi000111Tästä voidaan päätellä, että laivan täytyi kelvata jokireiteille, ja tarvittaessa vedenjakajan ylittäminen pitkin kuivaa maata vetämällä on oltava mahdollista. Tähän tuli muutos vasta kun friisiläiset alkoivat keskiajalle tultaessa käyttää syvemmässä uivaa ja enemmän lastaavaa koggia.

Laivatyypin vaihtuminen enteili jo aikakauden vaihtumista, vanhojen kauppateiden ja varjagiverkostojen katoamista ja kaupankäynnin siirtymistä ”nykyaikaisempiin” käsiin.

Koggi alemmassa kuvassa oikealla.

Itämeren muinaislaivat ovat olleet limisaumattuja savolaisveneen tapaan, joskus koottuja nauloja käyttämättä sitomalla kuusenjuurilla. Tämä rakennustapa on toimiva, ja sitä käytetään yhä Itä-Karjalassa, -tosin vain harrastusmielessä, mutta taito on tallella ja neulotut veneet ovat yhtä hyviä kuin naulatutkin. Välimeren piirissä neulottuja laivoja käyttivät mm. liguurit ja picenit.

Rooman siirtokunnat Germanian-Gallian rajalla olivat suuria kulutuskeskuksia. Ja Reinillä rakennettiin laivoja. Mahdollisesti suurin osa Suomesta löytyneistä roomalais-esineistä on valmistettu niissä, tai ne ovat ainakin kulkeneet niiden kautta.

mainz-schiffen02000001.pngKuvassa Mainzista löytynyt roomalais-alus esiinkaivamisen aikana.

Tämän soutualuksen rekonstruktio on nähtävillä Mainzissa, ja perustuu löydettyyn hylkyyn, joka on samassa museossa. Laivaa otaksutaan käytetyn partiointiin Reinillä ja sen suistossa. Siihen ei mahdu juuri muuta lastia, kuin suuri miehistö roomalaisia sotilaita.

Mikäli roomalaiset ovat itse liikkuneet Itämerellä, tuo alustyyppi on pystynyt samaan, kuin Skandinaviassa, Baltiassa, nykyisessä Puolassa, ja Suomessa rakennetut muinaislaivat: Se on pystynyt käyttämään matalia satamia, kuten paikalliset, liikkumaan joilla ja ylittämään vetotaipaleita, mikä on ollut välttämätöntä. Pienellä säädöllä ja mehistöä vähentämällä on saatu tilaa tavaralle.

MAINZ-SCHIFF-CHARTAMARINA0001.png
mainz-2008-08-12 Roemerschiff 001OberstimmWEBToimivin yhteys Itämerelle on voinut olla Jyllannin niemimaan tyven ylittäminen nykyisen Kielin kanavan kohdalla jokireittiä pitkin. Reitin käyttö edellyttää Pohjanmereen laskevan joen ja Itämereen vievän vesireitin välisen #vetokannaksen ylittämistä. Em. Roskilden laivat olivat siihen sopivia, mutta miten roomalaisten? Jos he modifioivat tarkoitukseen edelläkuvatun jokialuksen kaltaisia, heillä oli sopiva kalusto.

VETOKANNAS000B.gifOlaus Magnus kertoi keskieurooppalaisille lukijoille pohjoismaisten oudosta tavasta ylittää vedenjakaja kantamalla tai vetämällä veneitä kuivalla maalla.

Suomessa lukuisat paikannimet muistuttavat yhä, että todella teimme niin. Nyt on havaittu, että vetotaipaleisiin liittyvä pakannimistö ulottuu samoilla sanoilla Volgan yläjuoksulta, missä eteläinen tulija ensimmäistä kertaa Venäjän jokiin soudettuaan joutuu ylittämään vedenjakaa, aina Pohjanlahteen tai Jäämereen asti.

Ähtävänjoki ja Ähtärin järvi ovat näitä vedenjakajan ylittämisestä kertovia paikannimiä, ja Uhtua kuuluu samaan sanueeseen. Tuhansi vuosia sitten, ennenkuin kielimuodot kehittyivät toisistaan erilleen, vieraan matkaajan ei tarvinnut oppia kuin yksi sana. Paikalliset ymmärsivät, mitä vieras etsii, osoittivat sormellaan yläjuoksulle ja nyökyttelivät.

Vetokannaksien yhteydessä esiintyvä uht-, oht, vuoht- etc. sanue näyttää liittyvän johonkin Pohjois-Venäjän kadonneeseen suomensukuiseen kieleen. Se onkin luonnollista, koska tuo alue koko matkaltaan aina aroseutujen ja metsäseutujen rajasta Itämeren piiriin asti on ollut useimmiten suomensukuista asutusta. Turkkilaisia, tsuvasseja ja baskiireja ilmaantui seuduille vasta kauan Rooman valtakunnan hajottua.

Ajanlaskun alun tienoilla jo kivikaudesta alkaen toiminut kauppateiden verkosto toimitti pohjolaan urbaanin roomalaisen maailman lähes teollisesti valmistetut käsityötuotteet, vaihtoi ne edullisesti meripihkaan, jota Baltiassa lapsetkin keräilivät rannoilta, ja muuhun sellaiseen mitä Roomasta ei saanut mutta oli siellä hyvin arvostettua. Jokainen välikäsi, jonka kauppias pystyi välttämään, tuplasi hänen liikevoittonsa. Siksi suomalaisetkin kävivät kaukokauppaa. Siis muutkin meihin päin?.

Muistiinmerkitty tieto kertoo roomalaisen, ritariluokkaan kuuluneen, kauppiaan tehneen keisari Neron laskuun huomattavan meripihkahankinnan Itämereltä. Hän aloitti matkansa Adrian pohjukasta, pysähtyi ehkä nykyisen Wienin seuduilla olleessa kelttien kauppakeskuskaupungissa Cernumtumissa, ja ylitti vedenjakajan Veikselin vesistöön. Loppumatka Itämerelle olikin sitten alamäkeä. Tämäkin reitti oli ikiaikainen ja Rooman kaupunkia vanhempi.

Lähteiden mukaan ritari osti suunnattomat määrät meripihkaa, joka sitten käytettiin gladiaattori-näytännön koristamiseen keisarin tarjotessa alamaisille ”leipää ja sirkushuvia”.  Tapauksen tekee mielenkiintoiseksi se, ettei missään mainita ilmeisesti huomattavien käteisvarojen kanssa liikkuvan ritarin sotilassaattuetta, vaikka hän poistui Rooman lainkäyttövallan piiristä, barbaarien maille.

Matka onnistui silti välikohtauksitta, eikä ilmeisestikään ollut ensimmäinen. Mainittavaksi sen teki poikkeuksellisen suuri hankinta ja keisarin toimeksianto. Roomalainen legioona täysissä aseissaan ei olisi pystynyt tuohon retkeen. Rooma ei koskaan yrittänytkään valloittaa noita ”Germanian takamaita”. Olisi ehkä pystynyt, mutta useammalla legioonalla.

Näillä kauppateillä vallitsi kolme sääntöä:

  • Jokainen kauppatien kulkija on loukkaamaton, ellei ole sotaretkellä.
  • Kauppapaikkaan johtavalta väylältä poikkeava laiva, l. rannikkoa muussa paikassa lähestyvä on vihollinen, ja tulee kohdelluksi vihollisena.
  • Kaupparauhan suojaamassa markkinapaikassa aseiden esille-vetäminen on kiellettyä, ja kaikkien paikallaolevien velvollisuus on osallistua heti väkivaltaan ryhtyneen nujertamiseen.

Näiden periaatteiden pimeä puoli kiteytyy vielä keskiajalla noudatettuun #rantaoikeuteen: Laiva joka pyrkii rantaan tunnettujen kauppasatamien ulkopuolella, tuli kohdelluksi vihollisena, ja oli luvallinen saalis.

Kun kauppa kulki yleensä vesireittejä, säännöt liittyvät siihen, mitä rannassa tapahtuu. Väkivaltaisena aikana jonkinlainen raidi oli odotettavissa milloin tahansa. Siksi Suomenkin rannikoilla on paljon #vartiovuoria tai kalliota joihin liittyy maininta varoitustulien pitämisestä.

Suomessa vieraileelle luvalliset markkinapaikat olivat mereltä rannikolle johtavan väylän varressa, saaressa usein. Kyläkin oli lähellä, mutta eri joen suussa, -mieluimmin vielä niemen takana. Tarkkailijat seurasivat laivojen lähestymistä. Jos kurssi oli kohti markkinapaikkaa, ei huolta. Jos vieras laiva tai laivat suuntasivat kohti kylän satamaa, silloin oli hälytyksen paikka, ja sotajoukko kookoontui.

Tämän säännön noudattaminen oli ilkeää haaksirikkoisille. Eräät keskiajan hallitsijat pyrkivät laatimaan sopimuksia, esm. että rantaan ajautuneen laivan miehistö saa poistua vapaina, ja ottaa lastista sen minkä jaksavat kantaa. Norjan Olavi Trygvenpoika ja anglien hallitsija Ethelred sopivat 991 AD sopimuksen, että haaksirikkoisiin ei saanut rantaoikeuteen vedoten kajota heidän valtakunnissaan.

Vahva tapakulttuuri siis suojeli sekä rannikon asukkaita että kaupallisia liikkujia, kunhan nämä pysyivät väylillä. Toki se oli kompromissi, mutta kaupan jatkuminen pienten heimosotien ja konfliktienkin aikana oli kaikkien etu.

Kaksi säilynyttä sanaa kertovat esivaltiollisen ajan kaupankäyntiä suojelevasta tapakulttuurista.

  • Birk-, Koivisto- -sanue.
  • ”Varjagi” -nimitys.

Skandinaaveillä oli Var-jumalatar. Kauppapaikoilla, jotka usein sijaitsivat jonkin kulttipaikan läheisyydessä oli pylväs tai kuva tälle jumalattarelle. Jos tehtiin sopimuksia tms., käytiin #vannomassa Var:in nimiin ja tälle pyhitetyssä paikassa. #Varjagit olivat miehiä, jotka pitkälle laivaretkelle lähtiessään olivat tehneet yhteisen valan, että pysyvät yhdessä ja puolustavat toisiaan.

Birka oli kaupan ja käsityön keskus Mälar-järven saaressa. Eräät epäjohdonmukaisuudet vanhoissa tarinoissa ovat antaneet tutkijoille aiheen epäillä, että ehkä Birka oli jossain muualla. Sekä oli että ei: ”Birka” tulee koivua merkitsevästä sanasta (björk). Kun oli tarpeen erottaa kaupparauhan suojaama maailma ulkomaailmasta, jossa ehkä jopa juuri sillä hetkellä käytiin sotaa, alue merkittiin koivunlehväköynnöksillä, ehkä kuin naruaidalla.

Kannaksen-Karjalan Koivisto on samaa sarjaa, Pirkkalakin ehkä. Suomalaiset, virolaiset, baltit, slaavit, svealaiset, juutit, germaanit ja idäntien kulkijat jostain kaukaa aroilta olivat roomalaisille #barbaareja. Mikä pahinta, he olivat barbaareja myös toisilleen. Kaikki kauppiaat kulkivat aseistettuina, myös markkinapaikoilla. Nehän olisivat olleet vastustamattoman lihava saalis jollekin piruparalle. Tapakulttuurista pidettiin kuitenkin kiinni, ja kauppa kävi.

Niin miksi kaikki nämä barbaarit kunnioittivat kirjoittamatonta lakia, ja ylläpitivät rauhaa markkinoilla: Jos kauppatien käyttäjä ei olisi ollut turvassa, ostajat eivät olisi tulleet. Että kahdentuhannen vuoden takaiset suomalaiset saivat jostakin roomalaisprovinssien kauppatavaraa, ja pystyivät ne maksamaan, se kertoo että em. systeemi toimi tuhansia vuosia.

Kauppateiden verkosto loi solmukohtia: Em. Birka Mälarilla, Revala Tallinnan paikalla, Hedeby Schlesvigissä, Arkona Rügenillä, Vanain kaupunki Vanajavedellä Vantaanjoen latvoilla, Novgorod Ilmajärvellä, Valgetjärvi vepsäläisten mailla, bjarmien satama Vienajoen suussa, jne.

Seuraava tarina on fiktiivinen: ”Reko katselee ihmetellen vieraannäköisiä miehiä, jotka pienenä supisevana ryhmänä ovat liittyneet muiden markkinoille kokoontuneiden seuraan. Hän on jo toista kertaa markkinapaikalla, isänsä seurueessa, eikä toiminta ole hänelle aivan outoa, mutta tuonnäköistä joukkoa hän ei ole ennen nähnyt. Reko huomaa, etteivät uudet miehet ole tuttuja muillekaan, heitä vilkuillaan silmäkulmista, mutta ollaan niinkuin ei huomattaisikaan. Vieraiden seurassa on tutumpi mies. Saksilainen, kuiskaillaan. Supina kiertää, että hän on ollut jonkun kaukokauppiaan renkinä, mutta sitten kadonnut omille teilleen.

Saksilainen supisee vieraille, ilmeisesti kertoo näiden ymmärtämällä kielellä, mitä ympärillä tapahtuu. Edelliskesän markkinakuningas, gotlantilainen, nousee kannon päähän. Hän huutaa jotain, monikaan ei ymmärrä kieltä mutta viesti menee perille: ”Hiljai-suus!”. Puheensorina loppuu. Gotlantilainen puhuu, isä tulkkaa Rekolle. ”Olemme nyt Hiiensaaren kesämarkkinoilla. Ovatko kaikki täällä hyvin aikein?” Joukko vastaa, kukin omalla kielellään. Sanoilla ei ole väliä, Reko kuulee vain miesten mölinää.

”Noudattavatko kaikki markkinoiden ikimuistoista lakia?” Taas hyväksyvää mölinää. ”Joka rikkoo lakia, sitä rangaistaan.” Mölinää ja kannustushuutoja. ”Jokainen meistä sitoutuu lakiin, ja tottelee vouteja. Lainrikkojan kannamme yhteistuumin ulos markkina-alueelta.” Miehet mölisevät hyväksyvästi. ”Kukaan ei saa asettaa tavaroitaan esille, ennenkuin uusi markkinakuningas on valittu.” Miehet toivovat jo vuoropuhelun loppuvan, semminkin kuin useat heistä eivät ymmärrä puhujan kieltä. Nyt tullaan tärkeimpään asiaan: ”Valitsemme tämän kesän markkinakuninkaan, joka nimittää itselleen neljä voutia. Harkitkaa tarkoin ketä ehdotatte, sillä häntä te tottelette kunnes purjehduskausi päättyy ja jätämme tämän paikan.”

Nyt pääsee kakofonia irralleen. Nimiä huudetaan, huudetut nostavat käsiään ja hihkuvat. Markkinakuningas kuuntelee joukon meluamista, ja kuulostelee, ketkä saavat suosionosoituksia. Lopulta hän keskeyttää. ”Onko Hanno Virumaalta hyvä mies?” Vastaväitteitä ei kuulu, ja Hanno tuupitaan esiin. Hanno nousee hänkin kannon päähän, ja esittäytyy joukolle, joka muutenkin hänet tuntee. Kuuluu vain hyväksymishuutoja monella kielellä. Markkinakuningas nostaa valtansa merkin, nelikulmaisen kapulan, johon on karkeasti piirretty vinoristejä. Ensin näyttää siltä, että hän aikoo lyödä seuraajaansa päähän kapulallaan, mutta toinen ojentaa kätensä ja tarttuu siihen. Miehet pitävät kapulaa korkealla. Tietäjä on ilmaantunut miesten luokse. Hän sanoo jotakin.

”Vaali on lain mukaan tapahtunut, ja Hiiden Jumalat siunaavat sen.” Vanha kuningas laskee kätensä, uusi pitää nyt sauvaa koholla, kääntyy oikean kautta ympäri, ja huutaa: ”Markkinat alkakoot. Laittakaa tavarat esille.” Väki ryntää nyt aukiolta kukin kojulleen tai teltalleen, tiuskivat rengeilleen ja piioilleen, että nämä muka liian hitaasti poistavat huovat, taljat tai vanhat purjeet myyntipöytien päältä.

Nyt Reko muistaa kiinnostavat vieraat. He ovat huutaneet muiden mukana, innottomasti ja tapahtumia tarkkaillen. He kävelevät kiirehtimättä oman myyntitiskinsä luokse, jossa jotain outoa kimaltelee. Tietäjä on jo ehtinyt penkilleen jumalpatsaiden luokse. Hän ottaa jostain nipun köydenpätkiä, ja alkaa tehdä niihin solmuja, kolme jokaiseen. ”Että se kehtaa”, sanoo isä Rekolle. ”Väittää että solmun avaamalla saa tuulen nousemaan. Arvaanpa että aikoo tehdä hyvät kaupat noiden roomalaisten kanssa. He ovat uusia täällä.”

Ensimmäinen markkinapäivä on kiireisin, -silloin saa parhaat hinnat, mutta isä-Reko kiertelee kojuilla kuullostelemassa millainen hintataso tänä kesänä on. Toki siitä on voinut päätellä myös laskemalla, miten väkeä on tullut sisämaasta ja miten merten takaa. Jotkut keinottelevat pitäen esillä vain osan turkiksistaan, luoden vaikutelmaa niukasta tarjonnasta. Konstissa on vaaransa, sillä hinnat tuppaavat laskemaan seuraavasta päivästä alkaen.

Roomalaiset näyttävät jättäneen pöytänsä saksilaisen renkinsä hoiviin, he kiertelevät ja tutkivat. Tulevat rekolaisten pöydälle, hypistelevät soopelinnahkojen karvaa, kommentoivat toisilleen, nyökkäävät ystävällisti ja jatkavat toisaalle.

Pöydän luo tulee svealainen. Asinatuntijan elkein hän siirtelee nahkoja, pikkuhiljaa syntyy kasa, johon hän on valinnut mielestään kiinnostavat. Aletaan keskustella valikoiman hinnasta. Kieronnäköinen juutti on seurannut tilannetta, astuu pöydän ääreen ja heittää oman tarjouksensa, sopivasti sveealaisen tarjoaman ylitse. Juutti on antanut turkisten tuntijaksi tiedetyn sveanpojan tehdä lajittelun puolestaan.

Ostajat mittailevat toisiaan myrkyllisin katsein, isä-Rekon ilmekään ei värähdä. Miehet nostavat tarjouksiaan, isä-Reko katselee heidän ylitseen ihmisvilinään, pöyrittelee peukaloitaan, on niinkuin keskustelu menisi toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Poika-Reko seuraa tarjouskilpailua empaattisesti hymyillen. Tätä oppituntia hän ei missaa.

Lopulta juutti poistuu, hopeapussiaan kilistellen. Sveanmies maksaa, lyödään kättä, ja nuoremman Rekon paketoidessa ostosta, svealaisen ilme sulaa. ”En epäile, että olisit palkannut tuon limanuljaskan”, hän sanoo vanhemmalle Rekolle. ”Mehän olemme tehneet kauppoja ennenkin ja teemme vastakin.” Erotaan hyvässä tunnelmassa. Reko seuraa katseellaan poistuvaa asiakasta, ja tulee huomanneeksi roomalaiset tietäjän luona.”

olausmagnus-tuultenmyynti0001

Tälläinen oli maailma, josta roomalainen ritari kävi tekemässä hankintoja keisarilleen, ja johon provinssien käsityöpajat tuottivat barbaareja hämmästyttäviä esineitä pohjoisen rikkauksien vaihtotavaraksi. Kaupparauhan suojaamien satamien verkosto kattoi koko Pohjolan ja nykyisen ”Venäjän” jokireitit. Koska pohjolan asukkaat halusivat ostajia tuotteilleen, motiivi pitää tapaoikeudellinen kaupparauha voimassa, oli hyvin vahva.

300-luvulla eKr. Pyheas Massilialainen teki tunnetun tutkimusmatkansa kotikaupungistaan Britannian kautta Itämerelle, ja Venäjän jokireittejä takaisin antiikin maailmaan, mutta hänkään ei ollut tämän #idäntien löytäjä: Kauppaa oli käyty jo silloin näillä vesillä jo tuhansia vuosia. Pohjoisin Pytheaan mittaama leveysaste asettuu Suomen etelärannikon korkeudelle.

Muistitieto muinaisista Itämeren kauppareiteistä ehti melkein kadota kaupankäynnin siirryttyä keskiaikaisiin kaupunkeihin, ja uusille väylille. Tanskan kuninkaan Valdemarin maakirjaan lisättynä säilyi, silloin jo tarpeettomaksi käyvä Itämeren reittikirja, #itineraario, joka kertoi satamat ja päivämatkat Itämeren koko pituudelta aina Tanskan salmista Revalaan, -nykyisin se on Tallinna. Uudet syväkulkuiset koggi-laivat pystyivät liikkumaan avomerellä eivätkä käyttäneet näitä reittejä. Satamat olivat siirtyneet birk-kaupparauhan suojaamista lahdista linnoitettuihin kaupunkeihin, ja varjagien tilalle oli tullut Hansa.

Suomalaisten kanssa kaupankäyntiin reittikirja esitteli Hiittisen. Tämän sivun kuvissa olevat esineet ovat ehkä vaihtaneet omistajaa juuri Hiittisissä, tai niiden suomalaiset haltijat ovat itse kulkeneet itineraarion mukaista reittiä ehkäpä Hedebyhyn Saksan rannikolle.

hyperborea000000000000Roomalaisten tiedot Itämeren piiristä olivat varmaankin vähäisiä ja välillisiä? Tai sitten eivät. Antiikin maantieteilijöiltä on kaikesta kansainvaellusten tuhoista huolimatta säilynyt paljon kiinnostavaa, ja Herodotoksen ’Historiassa’ luetellaan skyyttien valtapiirin kansoja keskiselle Volgalle asti. Keskiajan kirjoittajat poimivat antiikin lähteistä sen mitä löysivär, ja ymmärsivät. Paljon paljon meni hukkaan.

AD 776 piirtää benediktiiniläismunkki Beatus kartan, joka hahmottaa geografista maailmankuvaa aikakauden uskonnollisen sumun keskellä: ”OT-kartta” on syntynyt! Pyhä Jerusalem on maailman keskipiste, itä on ylhäällä, ja Välimeri on T-kirjaimen varsi. ”O” tulee kuvan pyöreästä muodosta. Se kuvaa maa-kiekkoa. Maahan on litteä, kuten kaikki tiesivät v.776. Keskipisteestä Jerusalemista lähtee pohjoiseen ja etelään T-kirjaimen käsivarret: Niili etelään, ja ”Fennokaspian salmi” pohjoiseen. Se johtaa Maailmanmerelle, joka kiertää koko maa-kakkua. Yksinkertaista ja kaunista.

OT-MAP0000BEATUS.pngAntiikin maailma ei tiennyt, onko Skandinavia saari vai niemi, mutta se kyllä tiedettiin että Suomenlahdelta pääsee Mustallemerelle ja Välimerelle. Vipsanius Agrippa tiesi sen, Klaudios Ptolemaios tiesi. Keskiajan kartografit, pappeja, munkkeja ja yksi piispa, ”tutkivat poltettujen kirjastojen tuhkaa”. Heiltä ei jäänyt huomaamatta vesitie Itämereltä Välimerelle. Beatus ei sallinut heidän unohtaa.

Salzburgin piispa Feirgil, hän kuoli AD 784, sata vuotta ennen ”viikinkiaikaa”, tunnetaan kartografina ja geografina pseudonyymillä Aethicus Ister. Hän kirjoittaa Kosmografiassaan idän vesitiestä, jota hän ei ollut nähnyt mutta antiikin lähteet siitä kertoivat:

anglosaxon-largeKuitenkin on kaikkein kaukaisimmassa pohjolassa, suunnattoman suuressa kaaressa kulkeva kiertotie Kaspianmerestä pohjoistuulen porteille. Se on lännestä alkaen valtameren pohjoisimmasta osasta virtaavaan ja etelään kääntyvään Kaspianmereen asti 12 000 stadion laajuudelta vuorten ympäröimä.” Lennart Meri, ’Hopeavalkea’, s.270.

Feirgil-piispan tiedot olivat siis antiikin lähteistä. Rooman kuvernöörit Reinin varrella lukivat niitä alkuperäisjulkaisuina, joissa olivat vielä kaikki sivut tallella. Ajatus, että roomalaiset laivat jättivät vanavettä Itämereen parisentuhatta vuotta sitten, kokka kohti pohjoista ja antiikin geografien kirjaamia ihmeitä, voi olla uskottava tai epäuskottava. Se näkemys, että Germanian rajalla rajoitettua virkakauttaan viettävä roomalainen oman valtapiirinsä ylin käskynhaltija ei olisi kiinnostunut ottamaan kunniaa retkikunnan lähettämisestä hakemaan todisteita siitä, mitä antiikin suuret tiedemiehet olivat kertoneet, ei ole missään tapauksessa uskottava, ja tuomitsee saamattomiksi nahjuksiksi jokaisen Rooman Germaniaan lähettämän Reinin-Pohjanmeren laivaston komentajan ja maaherran virkatuolin lämmittäjän. Emmehän me heille voi noin julmia olla?

Piispa Feirgil muuten mainitsee virolaisten maksaneen yhden kerran veroa keisari Augustukselle. Ainakin siis Rooma tiedettiin Suomenlahdella. Taisimme muuten saada juuri roomalaisten Suomenlahden retkelle aikahaarukan. (Meri, s.274) di-goldROMANSHIP0000TRANS

Mutta mihin jäivät hurjat viikingit?

That’s the question! Kronikoitsija Snorri Sturlusson maineikas islantilainen pappi, poliitikko, kansanperinteen-kerääjä ja runoilija, joka eli 1200-luvulla AD, mainitsee Eddassaan ”viikingit” vain kerran: Kertoessaan erään skandinaavi-kuninkaan liikkumisesta merellä vahvan laivaston kanssa Sturlusson mainitsee ohimennen, että tavattiin viikinkejä. Heidät otettiin kiinni ja teloitettiin viivyttelemättä.

Kauppateiden häiritsijät eliminoitiin jo ennen kuningas-johtoisten esivaltiollisten ilmiöiden muodostumista. Vasta feodaalisen yläluokan riisuttua rahvaan aseista ilmaantui se rauhattomuus, josta keskiaika tunnetaan.

Viikinki oli sanonta, joka vielä 1200-luvulla muistettiin Islannissa, merirosvojen nimityksenä. On syytä olettaa, että 800-luvulla, ”viikinkiaikana”, ajateltiin samoin.

Skandinaavit tunsivat toisensa svealaisina, gööttalaisian, juutteina, jne.. Muut tunsivat heidät muilla nimillä, ja kauppareiteillä liikkuvat tunnettiin em. varjageina. Sana on säilynyt munkki Nestorin kuulussa kronikassa, ja Varanginvuonon nimessä. Nestor mainitsee varjagien olleen mm. svealaisia, gotlantilaisia ja jopa anglosakseja.

Rhos, rusi -sanueesta on paljon spekuloitu. Se on antanut nimen Roslagenin saaristolle Tukholman edustalla, jossa merenkävijät lepäillen odottivat hyvää säätä Ahvenanmeren ylitykseen. Russia saattaa olla yhteydessä rhos-sanoihin, mutta myös germaanien ja länsislaavien itäpuolella olleeseen Preussiin t. Prussiaan. Asia on vähintään epäselvä.

”Vikinkiajan” katsotaan alkaneen Lindisfarnen luostarin hävityksestä Britteinsaarilla. Siihen asti skandinaavit olivat liikkuneet Euroopan rannoilla kauppamiehinä, -toki aseistettuina kuten kaikki muutkin. ”Viikinki”-nimitystä keskiajan kronikat eivät lainkaan tunne. Eurooppalaisille skandinaavit ja heidän mukanaan liikkuneet olivat normanneja, Nestorin kronikan kirjoittajalle varjageja.

lindisfarne000.jpg

Skandinaviassa oli tapahtunut jotain, mikä oli romuttanut hyvät tavat siellä? Anglosaksit tuttujen juuttien muuttuminen aggressiivisiksi rosvoiksi yllätti. Emme tarkastele nyt tätä ilmiötä laajemmin, ehkä toiste.

sanhoggMeriteiden ja jokireittien verkosto, joka oli toiminut tuhansia vuosia, oli nyt muuttunut rauhattomaksi, ja se koski muitakin kuin Englantia ja Irlantia.

Esivaltiollinen aika Euroopassa oli päättymässä, samoin ne normit jotka olivat pitäneet systeemejä koossa, olivat menettämässä auktoriteettiaan.

Kasvava yhteiskuntaluokka-polarisaatio ja Euroopan hajoaminen uusien valtakeskusten väliseksi kiistakentäksi teki vanhat tavat mahdottomiksi. Yleinen sekasorto ja väkivaltaistuminen oli looginen seuraus tästä. Ikimuistoinen kauppateiden kulkijoiden koskemattomuus ei enää suojannut ketään.

”Viikingit” eivät löytöretkeilemällä luoneet idäntien kauppaverkostoa, se oli ollut olemassa jo ennenkuin Skandinaviassa puhuttiin nykyisiin kieliin johtavaa kielimuotoa. Roomalainen ritari ei enää olisi voinut kullalla t. rihkamalla kuormatun muulikaravaaninsa kanssa enää matkustaa Adrialta Danzigin lahdelle.

Rauha palautui Eurooppaan vasta kun uudet esivaltiollis-feodaaliset konsortiot, kuningaskunnat, olivat rakentaneet riittävät väkivaltakoneistot kontrolloidakseen meriä ja maanteitä. Munkki Nestorin mainitsemat muinaiset tapaoikeudelliset kauppaveljeskunnat varjagit ja kolbjaanit unohtuivat, kunnes kansalliskiihkoiset ruotsalaiset kaivoivat ensinmainitut koipussista, ja alkoivat selittää. Mutta se onkin jo toinen juttu. di-gold

Navigare necesse est, vivere non est necesse.

http://www.narvasoft.fi/museo/arkeologia/rautakausi.html
http://www2.rgzm.de/navis/Ships/Ship101/Navisnachbau1Engl.htm
http://www.uni-regensburg.de/forschung/navis-lusoria/baugeschichte/index.html

ancientworldsmap000trans

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s