Härkään ja sen sarviin liittyvä symboliikka tunnettiin jo Catal Hüyükin muinaiskaupungissa, päätellen siitä että sen temppeleinä käytetyissä huoneissa oli suuria häränpää-figuureita. Härkä ja sarvet olivat vahvasti läsnä myös minolaisessa Kreetassa. Tämä teema modernisoitiin sitten legendaksi Theseuksesta ja Minotauruksesta, ja ilmeisesti merkitykset nurin kääntäen. Tarkastelemme nyt härkä mytologioita Catal Hüyükista Espanjan härkätaisteluihin.
 Antiikin kreikkalaisten ensimmäinen aakkonen, alef, on kehitetty yksinkertaistamalla muinaiskanaanilaisen kirjaimiston härän päätä tarkoittava merkki, ja mikä on ensimmäinen, on myös tärkein. Härkä tai sarvikuvio esiintyy myös neoliittisissa menhir-patsaissa, karkeasti muotoilluissa pystykivissä, joita löytyy yhä eripuolilta Eurooppaa. Silloin harvoin, kun menhireihin on veistetty piirteitä, ne esittävät Jumalatarta kädessään bukrania, sarvekkaan häränpään abstrakti symboli. Oheinen kuva on Etelä-Ranskasta.Bukranian muotoa tavoittelee myös esi-dynastisen Egyptin jumalatar-figuuri (alempana). Kuvion yhteys Jumalattareen näyttää siis selvältä, ja muinaisilla eurooppalaisilla olikin pätevä syy ajatella niin. Eurooppalaisen neoliittisen maanviljelyskulttuurin ydinalueella, nykyisen Turkin Anatoliassa, haudattiin muinoin vainajat maan pinnalle, erityisiin avoimiin torneihin, joissa korppikotkat saivat suorittaa lopullisen ”hautauksen”. Naisen tärkein funktio yhteisössä on uuden elämän synnyttäminen. Kohtu munajohtimineen ym. lisäkkeineen on täytynyt siis kiinnostaa ainakin yhteisön uskonnollisesta ja terveydellisestä ”hallinnosta” vastaavia, papittaria ja parantajia. Ei siis ole yllättävää, että uskonnollisten symbolien joukkoon hyvin varhain ilmestyy härän pää, jonka sarvien muoto on vielä munajohtimille ominainen. ”Härkä” löydettiin siis naisen anatomiasta. Ulkonäöllinen yhteys naisen kohtuun on antanut härälle lisää myyttistä arvovaltaa, kuten Catal Hüyükin säilyneistä rakennuksista näemme:
On pääteltävissä, että bucranium-teema, yhdistettynä naisen hedelmällisyyteen ja synnyttämiskykyyn, on ollut tunnettua viimeistään neoliittisissa maanviljelysyhteisöissä, ja asialle on vakiintunut kuvallinen ilmaus. Bucranium-teema vaikutti vielä antiikin maailmassa -ymmärrettynä. Klassiseen arkkitehtuuriin bucranium jäi hellenistis-roomalaisena figuurina (vasemmanpuoleinen kuva), jonka alkuperä lienee hämärtynyt viimeistaan uusklassismissa.
Naisen synnytyselimet olivat Jumalattaren asioita, ja härkä -merkittynä tällä pyhällä merkillä- oli siis Jumalattaren eläin. Varhainen peltoviljelys on ollut alusta alkaen monipuolista maataloutta, eli karjaa on pidetty viljelyn ohella, ja lannalla on ravittu peltoja ja puutarhoja. Nautakarjan arkipäiväinen funktiokin on tukenut käsitystä tämän eläimen yhteydestä hedelmällisyyteen, uudistumiseen ja kaiken kiertokulkuun, jotka asiat olivat keskeisiä myös neoliittisessa uskonnossa.
Samankaltaisuuden havaitsi tarinan mukaan Balkanilla argeologisiin kaivauksiin osallistunut opiskelija, joka näytti oheista keraamista figuuria professorilleen. Kuviossa on jäljellä kiinnityspisteet nauhoille tms., ja sitä uskotaan käytetyn Aveyronin menhirissä kuvatulla tavalla uskonnolliseen toimitukseen osallistuneen (nais)henkilön vatsalla, tämän tanssiessa. Rituaalin tarkoituksen voimme helposti päätellä:
Catal Hüyükissä rakennettiin 6000 eKr. asuinrakennuksien yhteyteen temppeli-huoneita, joissa härkä-aihe esiintyi hyvin keskeisenä. Anatoliassa ja Eurooppassa vallinneessa matriarkaalisessa kulttuurissa Jumalatar edusti sekä luonnon että ihmisen hedelmällisyyttä ja sikiämistä, ja luonnon kiertokulkua vuodenaikojen mukaisesti, mikä ymmärrettiin elämän ja kuoleman ikuisena kiertoliikkeenä sisältäen myös ihmisyksilöiden kuoleman ja jälleensyntymän. Kyse ei siis ollut simppelistä ”hedelmällisyyskultista”, vaan tavasta ymmärtää maailmankaikkeus ja ihmisen asema siinä.
Muinaisen Jumalattaren, jota ylläkuvatussa härkä-temppelissäkin kunnioitettiin, nimi tiedetään Kreetan mykeneläis-minolaisen kauden lineaari-B -kirjoituksista, jotka ovat akhaialaisen muinaiskreikan kielisiä ja tulkittuja. Jumalatar tunnettiin itäisellä Välimerellä nimellä Potnia tai Atana Potinia. Historioitsija Herodotos mainitsee Hänen kulttinsa ulottuneen kaukaisimpaan pohjolaan, mistä lähetettiin vuosittain lahjoja antiikin Kreikan tärkeimpään temppeliin, Delokselle, joka oli uskonnollinen keskus jo helleenejä edeltäneiden pelasgien aikana. Herodoksen mainitsemat hyperborealaiset hakivat vanhalta Jumalattarelta apua erityisesti synnytysten helpottamiseen. Kun Herodotoksen Historiassa mainitaan, että pyhät Lahjat saapuivat vuosittain Hyperboreasta antiikin kreikkalaisille, se tarkoittaa että molemmissa paikoissa harjoitettiin samaa uskonnollista kulttia.
Neoliittisen kivikauden lopun uudistunut jumalatar-estetiikka tuotti, paitsi viereisen esidynastisen egyptiläisen pienoispatsaan kaltaisia kulttiesineitä, myös uusia näkemyksiä siitä, miltä naisen tulee näyttää. Willendorfin Venuksen hedelmälliset muodot jäivät taustalle ampiaisvyötäröisten kulttiesineiden jättämien muistijälkien alkaessa ohjata parinvalintaa. Tällä on voinut olla vaikutusta myös biologiseen perimäämme. Hallitseeko siis kivikauden ihanne sisäisten synnytyselinten kaltaisesta naisvartalosta, ja munajohtimien tapaisesta käsivarsien käytöstä esim. tansseissa, yhä meidän esteettistä silmäämme? Ainakin katoliset papit olivat oivaltaneet jotakin, kun vanhojen irlantilaisten tanssien kädenliikkeet kiellettiin jyrkästi. Tuloksena tämänpäivän ”kovakenkätanseissa”, jotka tunnemme mm. Riverdans-ryhmän esityksistä, ylävartalo pidetään jäykkänä ja kädet sivuilla. Onko alkuperäisillä kadonneilla kädenliikkeillä ollut jotain yhteyttä viereisen veistoksen käden asentoihin? Ylempänä esitetyn Aveyronin menhirin ympärillä lienee siis tanssittu rumpujen ja säkkipillin säestämänä menhirin käsissään pitelemän bukranian viestiä kertoen, ja ajankohta lienee ollut kevätpäivän tasaus.
Tämä muutos kosketti sitä osaa Euroopasta, joka omaksui maanviljelyksen ennen historiallista aikaa. Toinen maanviljelys-elinkeinon leviämistie oli Välimereltä rannikkoja pitkin Atlantille ja Britteinsaarille. Tämä traditio, joka voidaan nähdä megaliitti-kulttuurin yhteydessä, oli myöhempi ja saavutti Pohjanmeren alueen vasta balkanilaisen viljelyperinteen ulottuessa Hollantiin nauhakeraamisena kulttuurina. Nämä ensimmäiset eurooppalaiset viljelijät puhuivat joko vanhoja eurooppalaisia kieliä, tai anatolialaisperäistä ei-indoeurooppalaista kieltä. Nykyisten Euroopan indoeurooppalaisten kielten maanviljelyssanasto on muuten peräisin tuntemattomasta ei-IE -kielestä.
Härkä-kultti eli omaa elämäänsä, ja neoliittisen Euroopan matriarkaalisia perinteitä jatkaneessa Kreetan minolaisessa kulttuurissa härkä-tanssista kehittyi korkeatasoista akrobatiaa. Läntisen Välimeren härkä-rituaaleista on jäljellä Espanjan ja Etelä-Ranskan härkätaistelut, joiden käytäntö on tosin muuttunut 4000:ssa vuodessa. Härkäjuoksuja, joissa leikitään vaaralla pyrkimättä vahingoittamaan härkää, esiintyy vielä joissain kaupungeissa.
Viereinen häränpää on Mallorcalta, ja näyttää kovin yhtenevältä minolaisten häränkuvien kanssa. Iberian niemimaan härkä-tradiolla siis näyttää olevan yhteinen alkuperä Kreetan minolaisten verettömien härkätaistelujen kanssa. Kulttuurin murros, joka siirsi Euroopan matriarkaatista patriarkaattiin ja suhteellisen tasapainoisista oloista jatkuvien päättymättömien sotien kauteen, muutti myös härkä-akrobatian teurastukseksi. Voiko kulttuurimme sairastumiselle löytää parempaa metaforaa?
Labyrintin keskustassa piti oleman Minotaurus, ”härkä”. Kun tiedämme maahan rakennetujen kivi- tai turvelabyrinttien olevan Jumalattaren ruumiin symboleja, ympyrä sulkeutuu: Kulttuurin murroksen jälkeen Minotaurus korvasi naiseuden metaforan. Säilyneet tiedot labyrinteissa suoritetuista riiteistä ja leikeistä kertovat naisesta tai tytöstä, joka kuvion keskustassa odotti labyrinttijuoksun tai ratsastuksen voittajaa. Alla oleva kuva on Sipoon kirkon seinästä. Kirkko on rakennettu keskiajalla ikimuistoisen pakanallisen kulttipaikan päälle, ja vanhan rakenteen pohjapiirros on ikuistettu kirkon seinään kalkkimaalauksena. Maalaus todistaa ajasta, jolloin kuolemaa ei pelätty, elämää ei vihattu eikä sukupuolisuutta hävetty, ja tämä kaikki on ollut myös täällä Suomessa.
Sipoon kirkon seinämaalaus, joka ilmeisimmin on yhtä vanha kuin itse kirkkokin, sisältää Theseus-tarun elementtejä:
Tragliatellan kuuluisan etruskilaisen maljakon kuva näyttää samat, ja vielä kaksi ”Theseusta”. Vain Minotauris puuttuu. Vai puuttuuko? Maskuliininen antisakarihan tuli mukaan tarinaan vasta kun se kirjoitettiin uudelleen. Sipooon kuva edustaa siis myytin vanhempaa, alkuperäisempää, versiota jossa labyrunkin keskellä on vääristyneen monsterin sijasta hedelmällinen nainen. Sipoon maalaukselle rinnasteisena voi käsittää tämän mosaiikin Roomasta:
Chartresissa pyhiinvaeltajat kulkivat itse kirkkolabyrintissa. Esoteerisilla detaljeilla ladatun Chartresin katedraalin papit sallivat labyrintin koska se selitettiin pyhiinvaelluksen metaforaksi. Kun on kiertänyt koko käytävän lävitse, on pienenä tekona toistanut vaelluksen Jerusalemiin. Katsommekin, mitä nimityksisä Suomessa ja lähialueilla on kansa käyttänyt labyrinteista:
Chartres vasemmalla, Ponoi oikealla. Chartresin keskustan ruusukuvio saattaa olla kirkon kuuluisan ruusuikkunan vaikutusta, mutta se poislukien pohjapiirrokset ovat saman idean toisintoja. Ponoin labyrintti, ja muut Kuollan niemimaan po. tyypin kivilatomukset ovat tutkijoiden mukaan saamelaisten työtä. Johtopäätös on ilmeisen oikea. Sipoon kirkon seinämaalaus on pohjoisin tiedossaoleva kuva labyrintistä naishamo keskustassaan. Troija-tyyppistä labyrinttia rakennettiin vielä myöhään uudella ajalla Vienanmeren ja Perämeren rannoilla ja saarilla. Vaikka niiden rakentajat olivat po. seutujen nykyisten asukkaiden, saamelaisten, suomalaisten ja ruotsalaisten, esivanhempia ja sukulaisia, labyrinttien käyttötarkoituksia koskeva muistitieto on puutteellista ja hämärää.
Härkäleikkien idea on siis ollut jotain aivan muuta kuin ”hyvän ja pahan taistelu”. Härkä on edustanut sekä elämänvoimaa että vaaraa, kuoleman mahdollisuutta. Härkäkultin uudemman edition näemme Mithra-uskonnossa, joka saavutti suosiota Rooman aikana. Mithralaisuus oli synkretistinen uskonto, joka yhdisti vanhoja elementtejä itseensä, ja esitti myös ns. opetusta. Se on rinnastettavissa nykyisiin uskonlahkoihin jotka virallisten kirkkojen ulkopuolella keräävät kannattija, -ja ikävissä tapauksissa näiden rahoja. Rooman legioonalaisten parissa mithralaisuus oli suosittua, ehkä suositumpaa kuin Rooman viralliset jumalat, sillä legioonissa oli Rooman suurvaltakaudella monia Italian ulkopuolisia kansallisuuksia, ja ollen kiinnittymättä mihinkään traditioon mithralaisuus oli ylikansallinen uskonto, eräs ensimmäisiä sellaisia. Paralleelisuus mithralaisuuteen näkyy myös Kalevalan Ison Härän runossa. |
Menetelmää kutsutaan ”ilmahautaukseksi”, ja se on ollut käytössä eripuolilla maailmaa. Menorcan omaperäiset megaliittirakenteet, Taulas, ovat mahdollisesti olleet ilmahautauksen platformeja. Kun kammiohautoihin on usein laitettu vainajien puhdistuneet luut, esikäsittely on voinut tapahtua joko yksittäishaudoissa maatumalla, tai po. ilmahautaus-metodilla. Ihmisruumiin anatomiasta oltiin siis todennäköisesti kohtuullisen hyvin selvillä.
Härän pään visuaalinen yhteys naisen kohdun ja munajohtimien muotoon oli siis tiedossa viimeistään neolittiisen kivikauden maanviljelys-yhteisöjen tietäjillä, tai noidilla l. parantajanaisilla. Monet tutkijat, kuten Eurooppan esihistorian (arkeologisen) tutkimuksen USA:ssa varsinaisesti aloittanut UCLA:n arkeologian professori Marija Gimbutas, kiinnittivät myös asiaan huomiota.
Theuseus-tarinassa härkäjumala, Minotaurus, edustaa jo ”pahaa”, kuten muuttunut ja omasta itsestään etääntynyt ihmiskunta koki suhteensa luonnon ja elämän alkuvoimaan, ja surmataan osoituksena uusien ideologioiden vallasta. Tarina liittää 
Catal Hüyükin naisten salaisen kultin ikoni keskellä muunnettua labyrinttia. Patriarkaalinen Theseus-editio esitti elämän symbolin hirviönä, Sipoossa keskustassa olikin taas nainen, kuten Rooman kaupungin latinaiselle rahvaalle sivistyksen opettaneilla etruskeilla.
Pamplonassa Espanjassa, ja Etelä-Ranskassa harrastettu härkäjuoksu saattaa toistaa sellaisenaan minolaisten härkämenojen erästä osuutta: Ammattimaisten akrobaattien esitystä ennen tai jälkeen on tavallinen kreetalainen rahvas saattanut pamplonalaiseen tapaan juosta kaupungin kaduilla härkien edellä ja perässä, osoittamassa rohkeuttaan.
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 