Suomalais-ugrilaisen, tai suomensukuisen, kielimuodon ilmaantumisesta Suomen alueelle tai suomalaisten puhuttavaksi on monia ajoituksia, joiden haarukka ulottuu jääkauden lopusta miltei historialliselle ajalle. Mikäli täällä on puhuttu joskus ”tuntematonta kieltä”, on jossain vaiheessa tapahtunut #kielenvaihto. Siihen on täytynyt olla jokin tekijä, joka on tehnyt vieraasta kielestä houkuttelevamman. Tarkastelemme.
| Puhuttu kieli on aina dynaamisessa tilassa: Vanhat sanonnat menevät muodista, ja tulevat takaisin, -tai jäävät tulematta. Samoin ääntäminen muuttuu, varsinkin kosketuksissa toiskielisiin henkilöihin. Uutuuksien omaksujat saavat huomioetua, ja heitä jäljitellään, tai sitten ei. Puhuttu kieli ei ole koskaan sementoitu mihinkään pysyvään olotilaan, -vain muuttuminen on pysyvää. Kielihistorian tutkimuksen arvioidaan tavoittavan viimeisen 6000:n vuoden ajanjakson, sitä kauemmas menneisyyteen kurkistettaessa ollaan yhä spekulatiivisemmalla tasolla.
Vielä hetki sitten oltiin tiedeyhteisössä melkein varmoja siitä, että runsaat 4000 vuotta sitten oli olemassa #varhaiskantasuomi, joka otti vastaan vaikutteita #kantabaltista, ja jakautui #itämerensuomeen ja #kantasaameen, ja tämä kaikki tapahtui Suomessa. Nyt on aivan uudet hypoteesit tutkijoiden edessä, ja kenties huomenna jotain aivan muuta. Jätämme tutkijoille työrauhan, ja tarkastelemme kielen vaihtumisen dynamiikkaa. Jokin väestöryhmä tai alueellinen asujaimisto voi vaihtaa puhumansa kielen johonkin muuhun seuraavalla tavalla:
Kaksikielisyys on aina välivaihe uuteen yksikielisyyteen, vaikka kielenvaihto ei aina toteudukaan. Esihistoriassa on ollut useita tilanteita, joissa jokin vanha kieli on kadonnut ja korvautunut uudella, toiselta seudulta alunperin tulleella. Jokin seuraavista asioistaa on silloin tapahtunut:
Tarkastelemme näitä kahta tapausta: Lingua franca -nimitystä käytettiin läntisen Välimeren merenkulkijoiden slangista, jossa oli sanoja kaikkien rantamaiden kielistä, katalaanista, ranskasta, italiasta, jne., ja köyhtynyt kieliopillinen rakenne. Se teki sen puhumisen helpoksi. Kun muualla maailmassa havaittiin samantyyppisiä ilmiöitä, niille olikin jo nimitys. Pidging on Melanesian saarelaisten yksikertaistettu ja kammottavalla tavalla väärin artikuloitu englanti. Kun saarilla on lukemattomia pieniä omakielisiä yhteisöjä, ja kaikissa niissä oli pidgingin taitajia, koska kauppakuunareiden väen kanssa kommunikoitiin sillä, niin ajan myötä pidging ”nousi maihin” saarilla: Se tunkeutui kylien väliseen yhteydenpitoon. Kun väkeä muutti etnisesti puhtaista kylistä työtilaisuuksien (kaivokset, yms.) perässä uusiin asutuksiin, niiden kieli oli pidging. Swahili (suahili) teki saman Afrikan itärannikolla. Swahilissa on aineksia arabiasta ja paikallisista kielistä.
Suomea, Fennoskandiaa ja Pohjois-Venäjää koskettaneita tavaravaihdon verkostoja:
Kaikki nämä kaupalliset verkostot ovat tuoneet ja vieneet kulttuurivaikutteita, -myös kielellisiä. Esihistoriallinen kaupankäynti on toteutunut erikoistuneiden kaukokauppiaiden kautta. Nämä ammattilaiset ovat kivikaudelta alkaen olleet liikekannalla, ja kuljettaneet esineitä paikasta toiseen. On mitä todennäköisintä, että heillä on ollut sisäisiä slangeja ja lingua francaa, jota on ymmärretty etnisten rajojen yli. Erään hypoteesin mukaan Etelä-Venäjän metsän ja aron rajan eteläpuolella, missä liikuttiin hevosilla ja pidettiin karjalaumoja, lingua francaksi muodostui jokin kielimuoto, josta kehittyi indoeurooppalainen kantakieli (IEkk). Metsänrajan pohjoispuolen yleiskieli synnytti suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kieliryhmän. Indoeurooppalaisen kieliryhmän historia on onnistuttu yhdistämään tunnettuihin arkeologiin kulttuureihin:
Seurasimme kelttiläisiin kieliin johtavaa kehityslinjaa, mutta myös itaaliset, germaaniset, balttilaiset, slaavilaiset, iraaniset, jne. kielet voidaan sovittaa kohtuullisella todennäköisyydellä arkeologisesti tunnettuihin ilmiöihin. Uralilaisen ryhmän jakautuminen nykyisiin suomensukuisiin kieliin johtaviin jatkumoihin on myös yhtälailla tunnistettavissa. Suuret kieliryhmät ovat siis saattaneet syntyä jonkin talousalueen tai kanssakäymisverkoston muodostaessa yleiskieltä, paikallisten kielten syrjäytyessä. Toinen mahdollisuus on, että jokin kieli on ekspansiivisesti syrjäyttänyt muita kieliä. Tällöin puhumme prestiisikielestä.
Prestiisikieli = arvovaltaa omaava kieli. Arvovalta-etu voi liittyä johonkin yhteiskunnalliseen tai tekniseen innovaation, jota prestiisikielen puhujat levittävät.
Muutos elinkeinossa jakaa väestön kahtia, niihin jotka jatkavat #vuotuiskiertoa, ja niihin toisiin jotka asettuvat paikalleen. Jälkimmäisen ryhmän on helppo omaksua uusi puhekieli, -varsinkin kun muualta tulleita erikielisiä viljelijöitä asettuu samoihin kyliin. Euroopan maanviljelys-kulttuurit saivat siis mukaansa uuden kielen, tai kieliä, joidenka jälkiä näemme ehkä tyrheenisissä kielissä (etruski, Lemnoksen kieli), Kreetan minolaisen kulttuurin kielessä, ja iberissä. Indoeurooppalainen kieli ei kuitenkaan liity nykyisen käsityksen mukaan maanviljelyyn. Alla vanhentunut kartta:
Maanviljelyn myötä ei siis tullut indoeurooppalaista kieltä, eikä se levinnyt kartan osoittamalla tavalla, mutta mantereen-laajuisen kielenvaihdon syytä etsiessään Renfrew tarkasteli juuri sopivan mittakaavan ilmiötä. Ruotsiin, tai oikeammin vielä äskettäin Tanskalle kuuluneeseen Skooneen, viljely tuli n.4000 BC. Se toi uusia geenejä, jopa siinä määrin, että Ruotsin mesoliittisten metsästäjäkeräilijöiden lähimpiä geenisukulaisia eivät ole nykyruotsalaiset, vaan nykysuomalaiset. Nykyisillä ruotsalaisilla on voittopuolisesti maanviljelijäväestön tuomat geenit.
Karttaan merkityt tytär-kieliryhmät oivat summittaisia arvioita. Idea IE-nomadien invaasiosta Balkanin suuntaan, ja edelleen länteen, selvinnee kuvasta. Vertaamme Euroopan neoliittisia maanviljelijöitä indoeurooppalaisiin paimentolaisiin, jotka saapuivat 3500-luvulla eKr:
Yhteentörmäys, joka syntyi yhden kulttuurin tunkeutuessa toisen ratkaisevasti erilaisen kulttuurin alueille, ei ollut kuvakirjojen esittämää ”jalojen arjalaisten” valloitusmarssia. Todellisuus on aivan toisenlainen. Eurooppaa kohtasi tuho. Grafiikka metalliesineiden tuotannon romahtamisesta kahteenkin kertaan, juuri indoeurooppalaisten ”valloittajien” saapuessa, kertoo karua kieltä:
Aikajanan vuosiluvut eivät ole kalibroituja radiohiili-ajoituksia, joten ne eivät täsmää nykyiseen käytäntöön.
Venäläisen tutkijan grafiikkaan olisi siis voitu liittää myös Hellas ja Aigeia. -Ja rinnastaa metallurgisen kollapsin mittakaava myös väestön määrän romahdukseen. Eräät geneettiset todisteet kertovat, että sama tapahtui miltei koko Euroopassa. Nykyisen käsityksen mukaan (Naturen artikkeli) nykyeurooppalaisten miesten YDNA:n haploryhmät l. isälinjat ovat 50-60%:sesti indoeurooppalaisen paimentolais-invaasion mukana Eurooppaan tulleita. Se tarkoittaa, että suurin osa vanhemmista eurooppalaisista linjoista on katkennut, siis miehet ovat kuolleet jättämättä jälkeläisiä.. Tarkastelemme eri esihistoriallisia elinkeinoja:
Liikkuva karjatalous l. paimentolaisuus tarvitsee väkimäärään nähden paljon pinta-alaa, eivätkä Kaspian arot tyhjentyneet asukkaista Jamnajan l. kurgaanikulttuurin tunkeutuessa länteen. Eurooppaan saapuneiden nomadien lukumäärä oli siis suhteellisen pieni.
3500-luvulle eKr. tultaessa Euroopassa oli viljelty maata jo yli 2000 vuotta, ja maanviljelyskylät ulottuivat läpi mantereen Tonavan suusta Reinin suuhun. Kun maanviljelyllä on taipumus kasvattaa väkilukua, väestön määrän on täytynyt olla suuri. Tähän nähden 60%:nen geenikato voin kertoa vain yhden asiaan: Euroopan väestö romahti paimentolais-invaasion seurauksena esm. kymmenesosaan, 10%:iin. Vähempikin riittää 40%:n osuuden säilyttämiseen YDNA:ssa. Tarkastelemme, miten se on voinut tapahtua.
Kollaasi assyrialaisten voitonmerkkien kuvakaiverruksista kertoo pelin hengen historiallisen ajan imperiumeilla: Miehet ja poikalapset tapettiin, naiset käytettiin muihin tarkoituksiin. Mutta pystyivätkö jamnaja-nomadit samaan? Heillä oli heimopäällikkönsä yms. johtajapaviaaninsa, mutta heillä ei ollut moniportaista orgaanisaatiota, kuten nykyaikaisilla sotaakäyvillä, -ja myös jo assyrialaisilla. Nomadinen hävityssota lienee 6000 vuottaa sitten ollut useimmin jotain muuta, kuin mihin nykyajan kenraalit ovat kouluttautuneet:
Maailman ensimmäiset suurkaupungit Ukrainassa autioituivat jatkuvan rauhattomuuden ja sotaisuuden lopettaessa kaupan ja liikenteen. Mahdollisesti jotkut kaupungeista, -nämä olivat jotakuinkin Porvoon kokoisia l. 50 000 asukasta- ryöstettiin myöhempien hunnien tapaan, mutta pääasiallinen sodan kuva oli ilmeisesti pienehköjen ratsumiesjoukkojen suorittamat jatkuvat kylien ja talojen hävitykset. Taiteilijan näkemys (alla) tataareista Venäjällä 1200-luvulla jKr. on ilmeisesti yleistettävissä aiempiinkin paimentolais-invaasioihin. Talliankyn mega-kaupungin (oikealla) tuho Ukrainassa 3500 eKr. on voinut näyttää samalta.
Indoeurooppalaisten nomadien invaasio aiheutti niin perusteellisen tuhon, että jälleenrakentamisen joskus alkaessa sekoittuneen väestön vanhat etniteetit ja kieletkin olivat hävinneet. Urbaani sivistys, -mm. kirjoitustaito, levisi Eurooppaan uudelleen Mesopotamiasta, jossa se oli säilynyt. Nomadien ylivoimaisuus maanviljelijöihin nähden perustui siis siihen, ettei heillä ollut mitään hävittävää, maanviljelijjöillä taas oli.
Suomensukuiset kielet eivät ole voineet levitä Fennoskandiaan ja lähialueilla nomadi-invaasion mukana, sillä täällä ei ollut riittävästi ryöstettävää paimentolais-lauman elättämiseen, eikä ole merkkejä tuhoista. Muita syitä kieliryhmän ekspansioon on etsittävä, tai on luovuttava po. hypoteesista. Edellä esitelty indoeurooppalainen invaasio oli prestiisikielen erikoistapaus: Väkivaltaisen valloituksen jättämä olotila. Prestiisitekijä on voinut ilmaantua myös muista syistä. Suomi ja suomalais-ugrilaisuuden kehto Pohjois-Venäjä jäivät siis sivuun 6000:n vuoden takaisesta katastrofista, millä on jokin yhteys geneettiseen erilaisuuteemme. Nyt kun suomensukuisten juuria sijoitellaan mm. Ylä-Volgan itäiselle sivujoelle Kamalle, on syytä tarkastella, mikä tekijä olisi voinut antaa sikäläiselle väestölle sellaisen prestiisi-statuksen, että he olisivat pystyneet saamaan oman kielensä vallitsevaksi Uralin rinteiltä Pohjois-Norjan Jäämeren rannikolle asti ulottuvalla suunnattomalla alueella? Mahdollisuudet ovat nämä:
Kaikki nämä asiat olivat ”Keski-Volgan innovaatiokeskuksessa”, millä nimellä Volgan yläjuoksua ja sen sivujokia voidaan kutsua.
Keskus-periferia -suhde on vallinnut Fennoskandian itä- ja pohjois-osien ja em. Keski-Volgan välillä noin 10 000 vuotta. Ainoar katkokset ovat Ruotsin tilapäinen suurvalta-aika joskus keskiajan jälkeen, ja kommunismi, jolloin Venäjällä oli epänormaali tilanne, -no, on se siellä yhäkin. Sikäli kun Suomen alueen ja Ylä-Volgan suomalais-ugrilaisen vyöhykkeen välillä on ollut jyrkkää kielirajaa, sen ylittäviä impulsseja on voinut tulla meille useita:
Ei ole merkkejä, että ketkään mystiset alkusuomalaiset olisivat vallanneet itselleen Suomen jossakin vaiheessa, hunnien tai muiden viikinkien myyttiseen tapaan riehumalla ja möykkäämällä. Tarkastelemallemme vaihtoehdolle, että suomi tai suomeen johtaava kielijatkumo olisi levinnyt mm. meille prestiisiväestön kielenä, löydämme sensijaan liikaakin tilaisuuksia. Seuraava kysymyksenasettelu voikin olla: Oliko Fennoskandian ja Keski-Volgan välillä jyrkkää kielirajaa ylläpitäviä tekijöitä? Rautakauden alussa itämerensuomalaisille tarjosi strategisen edun Kaalin-järven meteoriittirauta. Saarenmaalle syöksyneen meteoriitin massa on arvioitu kraaterin koon ja syvyyden perusteella, eikä sen mukaista rautamäärää -noin 1000:tta tonnia max- ole löytynyt. Sensijaan on merkkeja raudan käsittelystä, ja alueen eristämisestä suuritöisellä aitarakennelmalla.
Saarenmaan rauta-aarre onkin voinut mahdollistaa itämerensuomalaisille varsin korkean prestiisin juuri hyvin kiinnostavaan aikaan Itämeren historiassa. Niillä väestöillä, joita pidetään todennäköisimpinä suomenkieleen johtavan kielijatkumon levittäjinä, näyttää olleen useitakin prestiisejä:
Viimeksimainittu antaa tiettyä tukea teorioille itämerensuomen (IMS) suhteellisen myöhäisestä levittäytymisestä Virosta mm. Suomeen. Keski-Volgalla keksitty tulen käyttäminen viljan kypsyttämiseen ennen puintia l. riihikuivaaminen mahdollisti maanviljelyn Pohjois-Venäjän mannerilmastossa, jossa kasvukauden lyhyys on ongelma sääolojen sattuessa epäedullisiksi. Tämän keksinnön turvin viljely levisi niin pitkälle pohjoiseen, kuin vilja ylipäätään kasvoi.
Puiminen riihessä minimoi kasvukauden loppuvaiheen riskit, ja saattoi olla juuri se ratkaiseva keksintö, jonka avulla suomensukuisen väen maanviljelys saattoi ulottua aina Jäämeren rannoille Ruijaan asti. Tutkijat eivät ole jostain syystä kiinnittäneet huomiota suomalais-ugrilaisen maanviljelyksen tunnusomaisimpaan piirteeseen: Riihipuimiseen. Maantieteellisesti läheisiä viljelykulttuureja oli Mustanmeren seudulla, Kaukasiassa ja Itä-Euroopassa. Jostakin niistä saimme esimerkin ja idean ryhtyä muokkaamaan ympäristöä tuottavammaksi, ja kasvattamaan hyötykasveja. Tämä innovaatio muutti Pohjois-Venäjää ja Fennoskandiaa ratkaisevasti. Toisin kuin läntisessä Euroopassa, maanviljely ei tullut uuden väestön mukana, joka olisi korvannut suomalais-ugrilaiset t. uralilaiset ”metsäläiset”, -tai jos tuli, olimme itse ne tulijat. ”Volgan mutkassa” asuneet ”esisuomalaiset” eivät tyytyneet vain omaksumaan muualla keksittyä, vaan parantelivat oppimaansa: Ankaran manner-ilmaston oloissa satokausi oli lyhyt, ja onnettomien säiden sattuessa lyheni entisestäänkin, -ja ilman varoitusta.
Suomessa on yhä sadoittain komeita riihirakennuksia, ja elossaolevat ihmiset muistavat riihen lämmittämisen ja puimisen varstoilla hakkaamalla, mutta moniko ymmärtää, millaista olemassaolon taistelua riihiväki kävi hakatessaan jyviä irtoamaaan lyhteistä? Tämä on se ”taistelu”, jolla Suomen heimo valloitti nykyiset ja äskeiset kotimaansa. Taistellen kylmeneviä syksyjä ja omaa kurnivaa nälkäänsä vastaan. Alussa riihet olivat kuvan mukaisia kota-rakennelmia, joihin ohjattiin kuopassa poltetun nuotion jälkihehku lämmittämään kartiota vasten laitettuja lyhteitä. Vielä äskettäin tätä alkuperäistä riihi-tyyppiä käytettiin volgansuomalaisten ja heidän naapureidensa toimesta, etäkaskilla ja uudistiloilla. Komeat pysyvät riihirakennukset lienevät kuitenkin ilmaantuneet jo hyvin varhain. Suomalaisessa riihessä lämmitys tapahtui saunoista ja savupirteistä tutulla sisäänlämpiävällä kiukaalla. #Kaskeaminen, so. huonojen maiden viljely ilman karjan lantaa, auttoi sekin kartassa (alempana) näkyvässä Pohjolan valloituksessa, mutta toteamme nyt riihen siksi innovaatioksi, joka teki suomalais-ugrilaisista ylivoimaisia pohjoisen Fennoskandian ja Pohjois-Venäjän asuttajia.
Kokonaiskuva suomalaisen etniteetin muodostumiseen johtaneista tapahtumista ei ole tänään läheskään valmis ja vakiintunut, ja monta keskeistä kysymystä on vielä auki. Tekstiilikeramiikan ja Ananjinon metalleja käyttävän kulttuurin laajuus: Keski-volgalais-lähtöinen tekstiilikeramiikka ja Kama-joen metallikulttuurista lähtenyt Ananjino ovat hyviä ehdokkaita suomenkieleen johtavan kehitysjatkumon tuomiseen Suomeen ja Fennoskandiaan. Kuten kartasta näkyy, vaikutusalue on hyvin näyttävä.
Volgalais-kamalaiset impulssit toivat keramiikan Pohjois-Skandinaviaan, metallurgian Suomeen, ja mullistivat kulttuuriset olot Uralin ja Norjan Jäämeren-rannikon välillä. Ilmiöllä, joka on tehnyt tämän, on täytynyt olla hyvin korkea prestiisi. |
Pitkään uskottiin arvostetun brittitutkijan, Colin Renfrewin teoriaan, että indoeurooppalainen kieli on levinnyt Eurooppaan Anatoliasta maanviljelyn myötä. Viljely on juuri sellainen kulttuurinen mullistus, joka voi muuttaa koko elämäntapaa niin radikaalisti, että myös puhuttu kieli voi vaihtua.
Kartassa IE-kieliryhmän ilmaantuminen eteläiselle Uralille ja Mustanmeren koillispuolelle, -ja leviäminen Eurooppaan, nykyisen käsityksen mukaan.
3500 eKr. jälkeen Eurooppa ja muut sivistysmaat kohtasivat päättymättömän sarjan hyökkäyksiä, joita tarjosi jälkimmäinen edellä kuvatuista kategorioista. Askel-askeleelta se johti kokonaisen kulttuurin tuhoon, ja (lähes) väestön vaihtumiseen Euroopassa.
Pohjoisen maanviljelyn arka kohta oli sadonkorjuu: Ehtiikö viljaa tuleentua puintikelpoiseksi, etc. Kaikkialla muualla viljan annettiin kypsyä pelloilla siihen kuntoon, että jyvät varisevat puidessa. Maanviljelyn äärialueilla, Volgalla ja mm. Äänisjärven seudulla, korjuun lykkääminen lisäsi riskejä: Sää ehkä pahenee, vilja tuhoutuu pellolle. Ratkaisuna tähän ongelmaan joku tuntematon Volgan varren viljelijä teki keksinnön: Vilja niitetään ennen täydellistä tuleentumista, ja jälkikypsytetään tulella kuumentamalla.
Ei ”mahtavia päälliköitä” vaan väkivaltaisia puskaraiskaajia. Indoeurooppalaisten isälinjojen yleistyminen Euroopassa.
Eurooppa ja indoeurooppa, -kaksi eri komponenttia.
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 