Kouluhistoriasta tutulle mielikuvalle, että viljelyelinkeino olisi omaksuttu meille Ruotsista, ei missään tapauksessa löydy asiapohjaa, sillä maan muokkaaminen hyötykasvien kasvattamiseksi omaksuttiin Ruotsin nykyisellä alueella suhteellisen myöhään..
”Culture” -sanalla vanhat roomalaiset viittasivat maanviljelyyn. Koska Suomessa maan puskeminen viljan tuottamiseksi on vanhempaa kuin monessa muussa paikassa tässä lähellä, olemme siis vanha kulttuurikansa. Vanhimmat todetut merkit maan muokkauksesta viljakasvien kasvattamiseksi Suomen alueella tai suomalaisiin yhdistettävän väestön toimesta, ovat itärajan takaa, mistä viljely-innovaatio meille tulikin. Viljely voidaan todeta vesistöjen pohjasedimentteihin jääneistä merkeistä, ja ne voidaan luotettavasti ajoittaa radiohiili-analyysilla. Eksaktia tietoa on siis saatavilla.
Miten viljelyn merkit havaitaan: Viljely näkyy kerrostumissa mm:
Muinoin vesistöön kertyvä aines löytyy nykyisten järvien ja soiden pohjakerrostumista siististi aikajärjestyksessä. Ei tarvitse kuin porata näyte ja analysoida. Kun järvisedimenttitutkimus ja siihen liittyvä radiohiiliajoitus tulivat tavaksi muualla maailmassa, menetelmää alettiin käyttää myös Suomessa. Se aiheutti heti kiusallisia tilanteita varhaisen viljelyn painottuessa itäiseen Suomeen, ja alkamis-ajankohdan varhentuessa niin, että varhaisimmat ajoitukset joutuivat heti julkaisukieltoon. Pikkukartassa oikealla on BP-ajoituksia, siis *ennen nykyaikaa*. Kartta on laadittu ennen Kouvolan ja Hämeenkosken löytöjä. Esihistoriallisella ajalla suomensukuisen asutuksen painopisteet ja vaikuttavat keskukset olivat Suomen nykyisten rajojen ulkopuolella: Virossa, Laatokan-Äänisen -Karjalassa ja Keski-Volgalla. Paikannimi-tutkimus on löytänyt mm. pronssikaudelta vahvan painannimi-vaikutteen viimeksimainitusta suunnasta. Viljely oli täällä kuitenkin omaksuttu tuhansia vuosia aikaisemmin. Varhaiset viljelytodisteet Suomesta ja lähialueilta:
Viljely alkoi Tanskassa ja Etelä-Ruotsin rannikon vaikutuspiirissä 4000-luvulla BC. ”BC” tarkoittaa ”ennen Kristusta”, calBC tarkoittaa kalibroitua radiohiiliajoitusta, nollavuoden ollessa Kristuksen syntymä. Merkintä calBPasettaa nollavuoden v.1950, tarkoittaen samaa kuin ”ennen nykyaikaa”.
Ovatko menetelmät varhaisen viljelyn toteamiseksi luotettavia? Kun ensimmäiset järvisedimenteistä havaitut viljan kasvatukseen viittaavat löydöt Suomen alueelta tulivat tunnetuiksi, kuulimme ihmeellisen selityksen: Havaittu siitepöly vanhoissa kerrostumissa on kaukokulkeutumaa Virosta tai Ruotsista tuulen mukana. Motiivi tälle hypoteesille on helpompi löytää, kuin minkäänlaisia perusteita, ja se kertoo enemmän suomalaisesta tiedeyhteisöstä kuin tutkittavasta asiasta. Heinäkasvien siitepölyn kulkeutuminen tuulen mukana satoja kilometrejä, niin että se olisi tuhansia vuosia myöhemmin havaittavissa sedimenteistä, on ajatuksena hyvin epätavallinen, ja tälläistä on tieteen historiassa väitetty vain yhden kerran.
Ihmisen toiminta maan muokkaamiseksi ja viljelyyn ottamiseksi voidaan siis todeta:
Näin saadusta datasta tehtyjä johtopäätöksiä voidaan pitää riittävän luotettavina.
Keramiikan leviäminen Pohjois-Eurooppaan. Keramiikkaa on totuttu pitämään maanviljelyn kanssa korreloivana innovaationa, sillä tunnetaan vain yksi esimerkki keramiikattomasta kivikautisesta viljelykulttuurista: Kyproksen varhaisin maanviljely. Viime vuosiin asti on tieteellisessä ajattelussa nähty vain yksi tapaus, jossa keramiikan käyttö on levinnyt kivikautiselle väestölle ilman maanviljelyä: Suomi ja suomalaisten sukulaiskansat nykyisen Pohjois-Venäjänalueella. Tämän virheen korjaaminen on ollut hyvin vitkaista. Oheinen kartta esittää venäläisten tutkijoiden tiedoilla keramiikan leviämisen Itäisessä Euroopassa. Kartasta puuttuu nykytietojen mukainen itä-Euroopan ja Suomen varhainen maanviljelys. Keramiikkalöydöt ovat hyvin eksaktia tietoa, todisteet ovat konkreettisia savenpalasia, eikä tulkinnan mahdollisuutta ole. Siispä itäisen Euroopan ja Suomen Skandinaviaa varhaisempi keramiikan-tuntemus on ollut tiedossa jo pidemmän ajan. Siitä ei vain ole osattu tehdä johtopäätöksiä. Keramiikan-tuntemuksen rajoja:
Keski-Skandinavian keramiikattomuus liittyy saamelaiseen etniteettiin, ja Norbottenin ym. siirtyminen keraamiseen aikaan on seurausta keski-volgalaisen tekstiilikeraamisen kulttuurin invaasiosta Volgalta Pohjois-Ruotsiin asti. Suomen puolella saamelaiset olivat käyttäneet jo mm. asbestikeramiikkaa.
Mannerilmastoon ja pohjoiseen sopiva viljelymetodi kehitettiin Keski-Volgalla. Tanskan ja Ruotsin ensimmäiset viljelijät tulivat Saksasta, mahdollisesti myös Puolasta, ja olivat viljelyn Keski-Eurooppaan tuoneen *nauhakeraamisen kulttuurin* LBK:n seuraajia *suppilopikarikulttuurin* TRB :n edustajia. Paikalliset omaksuivat heiltä valmiin teknologian, ja levittivät sitä hitaasti pohjoiseen. Suomeen viljelytieto saatiin Keski- ja Pohjois-Venäjän suomensukuisilta kansoilta, ja se poikkesi oleellisesti läntisestä, atlanttisen ilmaston viljelytavasta: Suomalaiset ja sukukansamme joutuivat tottumaan mannerilmaston ja pohjoisempien leveysasteiden oloihin. Tässä yhteydessä on tarkasteltava arkeologian tuloksia itäisen Euroopan kulttuureista, ja varsinkin niissä tapahtuneista muutoksista. Tuon aikakauden dominoivin ilmiö Keski-Venäjällä ja Fennoskandiassa on Ljalovon kulttuurin ekspansio, joka lähti suomalaisille hyvin tutusta ”Volgan mutkasta”. Ljalovo- l. kuoppakampakeramiikka ei ollut keraamisen innovaation pioneeri Suomen ja Karjalan alueella, mutta levitti vaikutustaan hyvin voimakkaasti Djeprin alajuoksun ja Kantalahden välisellä alueella. Ilmiön syitä voidaan pohtia:
Oli syy mikä tahansa noista, tai kaikki yhdessä, ljalovolaisten saapuminen itäiseen Suomeen ja Karjalaan on täytynyt vaikuttaa merkittävästi paikalliseen elämäntapaan, -mm. puhuttuun kieleen. Eräs innovaatio, jonka he ovat tunteneet ja saattaneet tuoda tullessaan, esitellään seuraavassa. Ljalovoa on muuten ehdotettu suomensukuisen kielimuodon tuojaksi Fennoskandiaan. Vilja jouduttiin täällä toistuvasti korjaamaan aiemmin kuin suotuisemmissa oloissa toisaalla, ja vastauksemme tähän haasteeseen oli jossain Volgan yläjuoksulla keksitty *riihi*. Riihi ei ollut alussa rakennus, vaan maakuoppa jossa palavan tulen tuottamat savukaasut ja lämpö ohjattiin kartiomaiseen harvarakenteiseen ”kotaan”, jonka ulkoseinää vasten viljalyhteet oli kasattu. Kuvauksenmukaista riiheä käytettiin nykyaikaan asti (1800-luvulle) sukukansojemme syrjäkylillä Venäjällä. Ohessa Olaus Magnuksenkuva puinnista. Tuli on kuvattu korostetusti erikseen, koska hänen ruotsalaisille ja keskieurooppalaisille lukijoilleen asia oli hyvin outo ja eksoottinen. Riihi-keksintö oli meidän ensimmäinen ”Nokiamme”: Se mahdollisti viljelyn lyhyemmän kasvukauden oloissa -viljan korjaamisen aiemmin-, ja ”suomalais-ugrilainen” maanviljelyteknologia levisi keskiseltä Volgalta Äänisjärvelle, Baltiaan, ja Suomeen Oulujoen vesistöä myöten. Suomalaisperäinen kylä-asutus Norjan Ruijassa omaa edeltäjiä po. viljelyn pohjoiseen-ryntäyksessä. Riihi tuotti Virossa ”riihitupa”-nimisen innovaation asuinrakennukseksi, mutta pohjoisempana hirsisalvos-taloon asettunut riihi-puiminen loi kivikiukaan, josta muodostui *saunan* peruselementti. Kuvassa vasemmalla olevan kiukaan tyypistä on vaikea äkkiseltään päätellä, onko se riihessä, saunassa vai savupirtissä. Parvi-rakennelma paljastaa sijaintipaikaksi riihen. Pohjoinen, läntistä atlanttista viljelytapaa ilmastoon paremmin sopeutunut, maanviljelys-innovaatio on 7000 vuotta muotoillut kulttuuriamme ja elämäntapaamme, ja silloin kehitetyt asiat ovat yhä läsnä arjessamme. On hyvin vakavastiotettava mahdollisuus, että saamme kiittää koko suomalaisen etniteetin olemassaolosta varhain omaksuttua maanviljelyä. Onkin syytä tarkastella, miltä varhaissuomalainen kylä-asutus on 7000 vuotta sitten voinut näyttää.
Kylä ja kaskimaa, kaksi ympäristöä. Esihistoriallisessa maanviljelyssä on ollut kaksi tapaa:
Kaskeamisen merkitystä ehkä liioitellaan Suomessa, kun tuijotetaan liikaa 1600-luvun jälkeiseen ”kaskisavolaisuuteen” itäisessä Suomessa. Että viljely on jäänyt kaskeamiseksi, eikä raivattua aukeaa ole viljelty pysyvästi, on enemmän maaperän ominaisuus kuin viljelijän. Kaskeamisen etu oli uusien alueiden nopea käyttöönotto: Kaski poltettiin ja sitä viljeltiin maanpintaa puhdistamatta. Maassa lojuvat puoleksipalaneet rangat ja maaston kivisyys ei haitannut kaskiviljelyä. Kaskiviljelyyn liitty toisenlainen *maanomistuksen* muoto, kuin kylä-asutukseen: Kasken raivaajan ”omistusoikeus” maa-alaan alkoi myöhemmin poltettavien puiden *kaulaamisesta*. So. niiden kuori viilleltiin että ne kuivuisivat pystyyn. Seuraavassa metodin kuvaus:
Joskus kuulee yhä puhuttavan ”kaskiraunioista”, tarkoittaen Sisä-Suomen muinaisia kiviröykkiöitä. Termi on harhaanjohtava ja vähättelevä: Kaskeaja ei kerää kiviä palstaltaan, koska hän hyötyisi tästä työstä vain yhden kaskeamisjakson ajan. Todellisuudessa poltetun kasken *karheaminen*, so. ajaminen hevosen vetämällä risukarhella maanpinnan rikkomiseksi, on hajoittanut mahdollisia kivilatomuksia. Kaskiraunioista puhuminen on osa suomalaisten esihistorian vähättekyä: Mitä ei voida selittää ns. viikinkien tekosiksi, selitetään olemattomiin. Kaskeaminen ja siihen liittyvä puoliliikkuva elämäntapa on vahvistanut sukujen roolia itäsuomalaisessa elämäntavassa, kun identiteetti ja sosiaalinen koheesio kohdistuivat asuinpaikkaa vaihtavaan ihmisryhmään, ei kylään kuten mm. läntisessä Suomessa. Peltoviljely on ollut hyvin suuritöistä siihenastiseen metsästys ja keräily-elinkeinoon verrattuna. Siksi maanviljelys-kivikaudella peltoja raivaava ja viljelevä yksikkö ei ollut perhe tai suku, vaan *kyläyhteisö*. Että näin on ollut Suomessakin, siitä on todisteena vasta historiallisella ajalla purettu *sarkajako*. Kartan selitystä: Kunkin talon omistama sarka on merkitty numerolla ko, maanmittarin tekemään karttaan. Jokainen talo omisti viipaleen jokaisesta peltoaukeasta kartan osoittamalla tavalla. Kun peltoalaa on lisätty raivaamalla, se on jaettu raivaajien kesken samalla tavalla, kuten kuvasta näkyy. Sarkajako oli siis seurausta tavasta raivata maata pelloiksi kylän yhteisenä toimenpiteenä. Myös veden johtamiseksi haluttuun suuntaan tehdyt ojat olivat kylän yhteisiä projekteja. Nykyisiä ”luonnonkansoja” tarkkailtaessa on voitu seurata po. projekteja:
Tässä esihistoriallinen päätöksenteko-apparaatti. Jos on raivattu peltoa, kukin ruokakunta saa siitä viipaleen, joka on perhekohtaisessa ”omistuksessa”. Työt tehdään kylvöstä korjuuseen kollektiivisesti, mutta kukin ruokakunta ottaa ”oman” sarkansa tuotteet. Sarkajaon ulkopuolella olivat mm. kylien yhteiset metsästä, joista osa onnistuttiin pitämään myöhemminkin kylien *yhteismetsinä*, suurimman osan varasti valtio. Kun sarkajako purettiin esivallan toimesta *isojakona*, pyrittiin keskittämään kunkin talouden omistukset yksille peltoaukeille. ”Uudistusta” perusteltiin sillä, että sarkajaetuilla pelloilla kaikki taloudet joutuvat sovittamaan työnsä samanaikaisiksi. Todellinen huoli oli, että kollektiivinen työrytmi vahvisti kylien yhteishenkeä, -ja suomalaisuutta. Että viljelytyöt on tehty joskus kollektiivisesti, siitä on jäljellä suomalaisella maaseudulla yhä vahvana säilynyt *talkooperinne*. Mielenkiintoinen johtolanka esivaltiollisen ajan kyläyhteisöjen maanomistus-käsitteen siasältöön löytyy Venäjältä. Kun kantasuomalaisella alueella hiisi, siita -sanueen varhainen asu shiito tuotti sekä #hiittä että kyläyhteisöä tarkoittavat sanat, slaavinkielisellä alueella käytettiin joko mm. vepsäläisten kanssa yhteistä ves -sanuetta, tai slaavin sanaa mir: ”Ves-” oli sekä vepsäläisten heimonimi Ibn Fadlanin Volgan Bolgarissa muistiinkirjoittamassa muodossa, että Novgorodin kaupungin itsehallinnon (kansankokouksen) nimitys.
Tshornyi peredel muistettiin vielä 1800-luvulla, talonpoikien vapaudenmenetyksen ollessa jo 300-400:n vuoden takainen asia. Jos sarkajako kollektiivisine viljelytapahtumineen on voinut muodostua yhteisöllisen pellonraivaus- ja viljelykulttuurin oloissa, tshornyi peredel-traditio ei ole voinut ilmaantua missään muissa olosuhteissa. Läntisen Euraasian viimeinen siita-lapinkylä, Suonjelin siita, oli olemassa talveen 1938 asti. Sen pöytäkirjoja piti Petsamon piirin nimismies, joten tieto on tarkkaa ja luotettavaa. Siidan #talvikylän l. vuosittainen kokous päätti mm. metsästys- ja kalastuskohteiden jaosta ruokakunnille näiden henkilömäärän mukaisesti. Tshornyi peredelin viljelysmaan uudelleenjako vaikuttaa vahvasti em. mesoliittisen perinteen jatkamiselta maanviljelyn omaksumisen jälkeen. Jossakin vaiheessa pohdittiin sitäkin mahdollisuutta, että suomenkieli on saapunut näille kulmille juuri elinkeinomurroksen, metsästys-keräily => maanviljely, yhteydessä. Tämä hypoteesi on vaikeasti sovitettavissa nykyisin kielitieteilijöiden keskuudessa vallitseviin käsityksiin, ja on vaikeasti todettavissa, sillä viljely-innovaation meille välittäneet naapurikansat ovat 7000 vuotta sitten puhuneet meille läheistä kieltä, -jos kielieroa on ollut olemassakaan. Ensimmäinen viljelykasvi oli tattari. |
8 thoughts on “Maanviljely alkoi Suomessa aiemmin kuin Ruotsissa.”