Stalinin hyökkäyssuunnitelma länteen v.1941, totta vai tarua?

Jyrkimmän, ja myös hauskimman, kuvauksen Josef Vissarionovits Stalinin reaktiosta 22.06.1941 alkaneeseen Saksan hyökkäykseen itään, Barbarossa-suunnitelman toteuttamiseen, antoi Neuvostoliiton myöhempi johtaja, puolueen ensimmäinen sihteeri, Nikita Sergejevitsh Hrutshev muistelmissaan: Hän pitää Stalinia yllätettynä ja lyötynä. Neuvostoliiton sotilasvakoilun, GRU:n, entinen upseeri ja länteen loikannut kirjailijanimimerkki Viktor Suvorov esitti täysin päinvastaisen näkemyksen: Stalin aloitti oman kesään 1941 ajoitetun hyökkäyksen valmistelun jo ennen Suomen Talvisotaa, joka sekin liittyy samaan kokonaisuuteen.

Läntiset tutkijat ja yleisö saivat siis kuulla NL:n sisäpiireistä käsin kaksi erilaista skenaariota v.1941 sodan käänteestä, ja toisen maailmansodan taustoista. Aloitamme Hrutshevista: Urho Kekkosen ryyppykaverina Suomessa hyvin muistettu Hrutshev kertoo muistelmissaan, joiden lukeminen ei ollut poliittisesti korrektia YYA-Suomessa, kuinka Saksa yllätti generalissimus Stalinin, syösten tämän lähes katatoniseen tilaan. Politbyroon jäsenten piti mennä porukalla maanittelemaan johtajansa takaisin töihin datshaltaan, jonne tämä oli eristäytynyt tekemään surutyötään. ”Ainoa hengenheimolaiseni petti. Ainoa henkilö maailmassa, jota saatoin pitää itseni kaltaisena, Hitler, otti ja petti…”  Kuva kahden viikon itkuisesta ryyppyputkesta on herkullinen, vaikkakin vasemmistoliberaaleille ja yliopistokommareille vastenmielinen, koska se loukkaa heidän mielikuvaansa idolinsa Stalinin virheettömyydestä. Nikita kuitenkin antaa väärän todistuksen: Hän kostaa muistelmissaan omaa pokkurointiaan Stalinille tämän vallan vuosilta, ja kätkee lipevyyttään jolla silloin palveli myöhemmin 20. ja 22. puoluekokouksessa jalustalta pudottamaansa ja rikolliseksi paljastaamaansa johtajaansa. Stalinin toimisto Kremlissä oli kommunistisen suurvallan hermokeskus, ja kaikki siellä käyneet kirjattiin ylös. Barbarossan alkupäivinä diktaattori oli paikalla, otti vastaan vieraita ja lähetti käskyjä armeijoilleen. Hän oli siis töissä, mutta nämä käskyt olivat järjettömiä ja syvensivät puna-armeijaan katastrofia. Kiitos kuitenkin Nikitalle hyvästä tarinasta! Kirjailijanimimerkki _Viktor Suvorov, jonka taakse kätkeytyy entinen Neuvostoliiton sotilastiedustelun upseeri Vladimir Rezun, näkee vuoden 1941 tilanteen kahden diktaattorin kilpajuoksuna: Kumpi ehtii ensin. Suvorovin visio ulottuu pidemmällekin: Hän ymmärtää koko toisen maailmansodan pelinä, jossa Neuvostoliitto vaani tilaisuutta hyökätä länteen ja ottaa koko  Euroopan haltuunsa. Suvorov perustaa käsityksensä Neuvostoliitossa vielä ollessaan saamiinsa tietoihin: Useat hänen tapaamansa sota-ajan upseerit kertoivat yksityiskohtia, jotka tukevat hyökkäyssuunnitelmaa kesäkuuksi 1941. Yleinen asevelvollisuus astui voimaan NL:ssa syksyllä 1939, ja samalla palveluaikaa pidennettiin. Asepalvelus oli ollut  siihen asti valikoivaa: Vain osa ikäluokasta oli kutsuttu palvelukseen. Kun kutsu varusmiespalvelukseen koski nyt myös aiempien ikäluokkien kutsumatta jätettyjä, puna-armeijan miesmäärä kasvoi miljoonilla. Asevelvollisuus-uudistuksen ja pidennettyjen (esm. ennen 2, nyt 3 vuotta) varusmiespalvelus-aikojen tuoma miesmäärän lisä kotiutuisi syksyllä 1941. Sen jälkeen olisi palattu normaaliin rauhanajan vahvuuteen. Uusien joukko-osastojen ja mm. koulutuskeskusten perustaminen kiihtyi v.1940 aikana ja jatkui kesään 1941 asti. Näissä toimenpiteissä ei olisi ollut mitään järkeä, jos olisi syksyllä -41 palattu normaaliin vahvuuteen, tai edes lähelle sitä. Paisutettu puna-armeija oli NL:lle taloudellisesti sitämätön rasite, -ellei tule sotaa. Neuvostoliiton sotilaallinen voima oli siis moninkertaistettu, ja optimoitu kesäksi 1941.  Stalin oli luonut itselleen massa-armeijan, joka oli valmis käyttöön v.1941 kesällä, ja jonka ”viimeinen käyttöpäivä” oli saman vuoden syyskuussa. Vuoden 1942 puolella tätä hyökkäysvoimaa ei enää olisi ollut, ja miljoona-armeijojen pitäminen mobilisoituna olisi vienyt Neuvostoliiton taloudelliseen perikatoon, -ellei kesällä 1941 syty sotaa. Neuvostovenäläiseen sotadoktriiniin kuuluu kuluneen sanonnan mukaan hyökkäyksellisyys. Tällä puheenaiheella selitetään toisinaan neukkujen t. venäläisten aggressiivista käyttäytymistä, -ja pyritään välttämään epäkorrekteja johtopäätöksiä. Aggressiohakuisuus on kuitenkin tosiasia, ja sille voidaan etsiä syitä.

”Venäjän/Neuvostoliiton sotilaallinen doktriini on aina ollut hyökkäyksellinen.”

Hyökkäyksellinen sotilaallinen doktriini puolustuksessa, mille ajatukselle löytää paljon kannatusta mm. Stalinin puheista, ja hänen seuraaajiensakin jutuista, on kuitenkin jotain aivan muuta, kuin joustava puolustus, tai vastahyökkäyksien järkevä käyttö. Neuvostolliton tai Venäjän sota-akatemioissa opetetaan taistelukentän käytännön kokemuksiin perustuvaa taktiikkaa, kuten kaikkialla muuallakin, -mm. Saksassa. Kun saksalaiset myöhemmin itse perääntyessään Venäjältä käyttivät sitä joustavaa taktiikkaa, jonka he kävivät (turhaan) neuvomassa suomalaisille ennen v.1944 venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, he joustivat alueella so. väistyivät hyökkäävän massan edestä, tuhoten vihollisen elävää voimaa vastaiskuilla. Tämän takia Stalinin tie Berliiniin tuli venäläisille niin kalliiksi. Melkein yhtä veriseksi kuin rauhan-aika neuvostomaassa. Saksalaisten neuvo suomalaisille oli tämä: Puna-armeijan suurhyökkäyksiä ei voi pysäyttää, niiden edestä on väistyttävä tai pidettävä taempaa asemaa pääpuolustuslinjana. Alueen luovuttaminen ei ole merkitsevää, vaan vihollisen elävän voiman kuluttaminen. Siis: ”Väistä ja tuhoa, -ja irtaudu ja peräänny.” Asetu sitten puolustukseen taaemmalle linjalle. Puolustuskannalle asettuminen on strateginen päätös, ja sen syynä on tieto omasta alivoimaisuudesta. Käyttäessään hyökkäystä puolustuksessa sotilasjohtaja pyrkii heikentämään omalle alueelleen tunkeutunutta vihollista. Vuonna 1941, perääntyessään Barbarossa-hyökkäyksen tieltä, puna-armeijja ei toiminut edelläkuvatulla tavalla, vaan löi päätään seinään aina Moskovan porteille asti. Eräät taitavat punakomentajat, kuten Georgi Zukov, onnistuivat kuitenkin jopa tekemään vastahyökkäyksiä eräiden avainkohteiden takaisin-valtaamiseksi, mistä ansio kuuluu heille. Puhe ”hyökkäyksellisestä doktriinista” on sen seikan kätkemistä, että Neuvostoliiton t. Venäjän sotilaallisilla johtajilla on poliittinen käsky hyökätä, vaikkei vastapuoli provosoisi tai tekisi aloitetta. Että höpinä sotaoppien hyökkäyksellisyydestä yhä jatkuu, se viittaa siihen että poliittinen suunnitelma hyökätä naapurimaiden kimppuun, jos nämä ovat heikkoja, on yhä olemassa. Vuonna 1941 puna-armeija kärsi tappioita, koska heillä oli väärät käskyt, -ei suinkaan väärä ”sotilaallinen doktriini”. Tarkastelu osoittaa, etteivät Stalinin ja päämajan, stavkan, sodan ensimmäisinä viikkoina antamat #hyökkäyskäskyt eivät olleet aggressiivista puolustusta ylivoimaista vihollista vastaan, vaan jotain aivan muuta: Stalin oli takertunut omaan länteen suuntautuvaan strategiseen hyökkäykseensä, ja yritti epätoivoisesti saada sen käyntiin saksalaisten yllätyksestä huolimatta. Hyökkäys oli strateginen valinta, joka oli tehty jo v.1931. Stalinin käskyjen toteuttaminen oli kuitenkin täysin mahdotonta Saksan iskettyä ensin, huolimatta venäläisten suuresta ylivoimasta sekä miesmäärän että kaluston suhteen: Saksalla ja sen liittolaisilla oli Barbarossan alla 21.06.1941 voimia seuraavasti: 190 divisioonaa (4,6 miljoonaa miestä). Jalkaväkidivisioonista  17 panssaridivisioonia ja 13 moottoroitua. Tykistöllä oli yhteensä 50 000 putkea eri kaliibereissa. Lentokoneita 5 000 kpl. Panssarivaunuja 3 700 kpl, jotka olivat joko kevyitä tai keskiraskaita. Muita moottoriajoneuvoja 600 000 kpl, hevosia 625 000. Huolimatta siitä, että Saksassa ymmärrettiin monia muita maita paremmin armeijan motorisoimisen välttämättömyys modernissa sodankäynnissä, se oli sekä Wehrmachtin että SS:n kohdalta pahasti kesken. Kuvassa mennään Valko-Venäjällä. Mitä oli Stalinilla käytössään: Puna-armeija  länsirintamalla: 258 jalkaväkidivisioonaa. Panssarivaunuja  23 197, joista nykyaikaisia KV- ja T-34-vaunuja 1 475 kpl, loput T-28, T-26, BT- ja tiedusteluvaunuja. Lentokoneita oli 13 300 kpl. Tykistöä 37 000 putkea. Graaffissa Saksan kanssasotijat on jätetty huomiotta, joten Venäjän ylivoima hiukan supistuu. Sotakalustojen vertailu ei myöskään ole täysin ongelmatonta: Saksan pääasialliset panssarivaunut hyökkäyksen alkaessa olivat: Panzerkamfwagen III, ja Panzerkamfwagen IV. Nämä olivat #keskiraskaita vaunuja, eivät #raskaita venäläisten Klim Vorosilovin (KV) ja T-34:n tapaan. Saksalaiset panssarit tuohon aikaan olivat verrattavissa lähinnä kevyisiin venäläisiin BT-vaunuihin. Panssarikaluston suhteen Saksaa ei todellakaan voi pitää Neuvostoliittoon nähden ylivoimaisena kesäkuussa 1941. Nämä olivat osapuolten ajanmukaisimmat vaunut kesäkuussa 1941. Niiden lisäksi oli käytössä kevyempää kalustoa, ja saksalaisilla mm. Tsekkoslovakian varikoista anastettuja, joihin turvautuminen sinänsä kertoo jo Saksan varustautumattomuudesta maailmansotaan. Kuvassa (alla) ”Panzer 38(t)”, jonka saksalainen koodinimi on erehdyttänyt monet tutkijat kuvittelemaan, että Wehrmachtilla oli 38:n tonnin vaunuja tietty määrä ”T” tarkoitti tsekkiläistä alkuperää. Vaunu itse oli kevyt ja heikosti panssaroitu. Tyyppi (vuosiluku): Pääase (kaliiberi): Panssarointi (edessä/muualla): Moottori (hv): Nopeus (tiellä/maastossa): T-34-76A (1940) 76.2 mm 45mm Diesel (500): 55/30 kmh: KV-1 (1939) 76.2 mm 110/77 mm: Diesel (550) 35/20 kmh Panzer III (1935) 37-50 mm 70/>5 mm Bensiini(265) 40/19 kmh Panzer IV (1934): 50 tai 75 mm 80/10 Bensiini (296): 40/18 kmh Panzer 38(t) (1938): 37 mm 30(50)/8 Bensiini (123.3): 42/15 kmh Suvorov-Razun kiinnittää tarkastelussaan huomiota erityisesti Neuvostoliiton vahvaan kiinnostukseen maahanlasku-operaatioihin. Antonov A40 (kuvassa alla), lentohinattava panssarivaunu-viritys, on hänelle tuntematon asia, mutta se onkin äärimmäinen esimerkki neuvostolaisesta ilmasota-pakkomielteestä. Razun sensijaan mainitsee ja huolellisesti painottaa Neuvostoliitossa 1920-luvulta asti vallinnutta laskuvarhohyppy-innostusta. Se ei ollut spontaania komsomolien leikkisyyttä, vaan valtionjohdon tietoista suunnittelua. ”Viedä puolustustaistelu syvälle vihollisen maaperälle”, oli puhuttu ja haudottu idea Stalinin ajoista Zapad-2017 -sotaharjoitukseen asti. Kuullostaa ihan hyvältä, mutta sellainen ei ole missään toiminut, seuraavista syistä: Hyökkäykseen ryhmittynyt armeija on haavoittuva joutuessaan itse hyökkäyksen kohteeksi väärän ryhmityksensä takia. Sotataito on suurelta osin omien joukkojen asettamista oikeaan paikkaan, kykyä valita taistelukenttä itse, itselleen edullisesti. Tunkeutumalla itselleen oudolle maaperälle, hyökkääjä heikentää omia mahdollisuuksiaan. Suomalaiset voittivat v.1939-40 #mottitaistelut, koska vihollinen meni itse paikkoihin jotka olivat sille epäedullisia, joissa se ei voinut hyötyä omista vahvuuksistaan.

”Hyökkäävä puolustus” onkin fraseologiaa, joka kätkee puhujan aikeen itse hyökätä.

Stalin selvitti näkemystään puhuessaan upseereille 05.05.1941. Pravda uutisoi puheen pitämisen, mutta ei sen sisältöä. Teksti on kuitenkin dokumentoitu ja luettavissa arkistoista: Rauhan politiikka on hyvä asia. Me olemme tähän saakka noudattaneet puolustukseen perustuvaa linjaa. Ja nyt, kun armeijamme on järjestetty uudelleen, ja sille on toimitettu runsaasti välineitä nykyaikaiseen taisteluun, ja kun meistä on tullut vahvempia, nyt on välttämättä siirryttävä puolustuksesta hyökkäykseen. Puolustaaksemme maatamme meidän on toimittava hyökkäävästi. Puolustuksesta on siirryttävä hyökkäystoimien doktriiniin. Meidän on muutettava koulutuksemme, propagandamme, agitaatiomme ja lehdistömme hyökkäyshenkiseksi. Puna-armeija on nykyaikainen armeija, ja nykyaikainen armeija on hyökkäyksellisesti toimiva armeija. Geoffrey Roberts: Stalinin kenraali Georgi Zukov, Tammi, 2011, s.116. Stalinin puheen kuulijoina olivat korkeat aktiiviupseerit, joilla oli älliä ymmärtää juuri se mitä heille kerrottiin, -ja ottaa se huomioon omassa työssään sotilasjohtajina ja kouluttajina: Sota on lähellä, ja Neuvostoliitto tulee toimimaan aloitteellisesti. Ja että upseerien tuleva toimintaympäristö on vastustajan maaperällä. Ettei tämä aivan niin toteutunut, on toinen asia. Pravdan julkaisemat sanat kuitenkin osoittavat, että päätökset oli jo tehty. Stalin antaa myös upseereille vastauksen kysymykseen, joka näillä on täytynyt olla mielessään: Miksi puna-armeijan voima on parissa vuodessa tuplattu, eikä kasvun huippua ole näkyvissä. Huomaamme: Stalin puhuu sotilaille, jotka tietävät että heidän armeijansa on vahvempi kuin koskaan aiemmin, ja heille sanotaan se sana: Hyökkäys. Neuvostoliitto siis oli käyttänyt hyvin runsaasti resurssejaan nuorison ilmailuharrastuksen maximoimiseen. #Laskuvarjohyppy-torneja rakennettiin huvipuistoihin ja ulkoilualueille, eikä varmaan sattumalta. Suvorov arvioi kolmen miljoonan neuvostokansalaisen omanneen laskuvarjohyppy-kokemusta kesään 1941 mennessä, mikä ei toki tarkoita että heillä olisi ollut oikean laskuvarjojääkärin koulutustaso. Maahanlasku-divisioonia oli kuitenkin perustettu tiuhaan tahtiin 1940-41. Jokin tarkoitus niillä lienee ollut. Kummallinen pinttymä maahanlaskuihin ja joukkojen siirtoihin ilmateitse oli/on ilmeinen seuraus hyökkäävästä sotilasdoktriinista. Sodankäynnin oman logiikan seurasta em. doktriini ei ole, vaan se vastaa poliittisen johdon sotilaille antamaan tehtävään. Neuvostojohdon puheet jo Vladimir Iljitsh Leninin aikana korostivat ”maailmanvallankumousta”, so. #neuvostoimperialismia. Kuten myös valtion vaakuna. Sirppi & vasara hallitsee koko planeettaa. Tarkastelemme Saksan ja Neuvostoliiton valmiutta suursotaan 30-luvun lopussa: Saksa oli irtisanoutunut ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä rajoituksista ja rakentanut armeijan. Ranskan-sotaretken alussa sillä oli 56 jalkaväkidivisioonaa, joista osa motorisoituja. Kolmesta SS-divisioonasta yksi liikkui hevosilla ja kävellen. Eräs tekijä, joka hämäsi Stalinia luulemaan ettei Saksa hyökkää kesällä 1941, oli Saksan talouden ja teollisuuden oleminen yhä rauhan-ajan käytännöissä. Taloutta ei oltu militarisoitu. Wehrmacht ja SS joutuivat aseistamaan rekryyttinsä osittain Tsekkoslovakiasta ja Puolasta anastetuilla sotasaalis-aseilla. Tämä koski varsinkin SS:ää. Neuvostoliiton asevelvollisuuttaan (2-3 vuotta) suorittavien määrä oli optimoitu syyskuun 1940 ja syyskuun 1941 välille. Armeijassa oli poikkeuksellisen paljon väkeä ilman mobilisaatiotakin. Neuvostotalous oli sotakannalla jo 1939.  Sotatarvikkeiden tuotantoa oli kiihdytetty, ja tehtaita siirretty lähemmäs tulevaa rintamaa: Länsirajan läheisyyteen. Johtopäätökseksi jää, että Neuvostoliitto oli valmis sotaan. Saksa ei. Kuinka pitkälle länteen Stalin aikoi edetä, siitä antaa viitteitä espanjankielisillä vahvistun divisioonan perustaminen. 8. laskuvarjojääkäri-armeijakuntaan (myöhemmin 35. moottoroitu kaartin-jalkaväkidivisioona) oli rekrytoitu mm. Neuvostoliittoon paenneen kommunistipoliitikon Dolores Ibárrurin poika Ruben Ibárruri. Tämä sai surmansa lentoharjoituksissa. Toisen tiedon mukaan hän kaatui vasta Stalingradissa, ja Ruth von Mayenburg mainitsee Dolores Ibárrurilta salatun pitkään poikansa kuolema. Suvoroville oli kerrottu Rubenin saaneen Neuvostoliiton sankarin arvon, -ensimmäisenä divisioonassaan. Hänen kuuluisan nimensä ansiosta saamme tietää, mihin Espanjan sisällissodan jälkeiset kommunistipakolaiset ovat joutuneet: Stalinin hyökkäysarmeijaan, maahanlaskujoukkojen toiseen aalton, joka olisi laitettu tuleen Saksan puolustuksen murruttua, tavoitteena eteneminen läntisimpään Eurooppaan. 1960-luvulla, sotilaskoulutuksensa aikana, Suvorov-Razun oli itse samassa joukko-osastossa, ja hänellä oli tilaisuus kuulla perinnehuonetta pitävän komissaarin kommentit: ”Meidän Laskuvarjojääkärirykmenttimmehän oli espanjasuuntautunut, ja espanjalaiset sotivat sen joukoissa…” Ennen puna-armeijan katastrofikesää 1941 ehdittiin myös elvyttää Otto-Ville Kuusisen ”kansarmeija”. -Samassa veneessä oltiin siis espanjalaisten kanssa. Puna-armeijan miesmäärän kehitys: 1923 550 000 miestä 1927 586 000 miestä 1933 885 000 miestä 1937 1 100 000 miestä 1938 1 513 000 miestä 19.8.1939 2 000 000 miestä 1.1.1941 4 207 000 miestä 21.6.1941 5 500 000 miestä Development of the armed forces of the Soviet Union from 1939 to 1941 (Encyclopedia): January 1, 1939 June 22, 1941 % increase Divisions calculated 131.5 316.5 140,7 Personnel 2,485,000 5,774,000 132.4 Guns and mortars 55,800 117,600 110.7 Tanks 21,100 25,700 21.8 Aircraft 7,700 18,700 142.8 NKVD:n joukot eivät näy taulukossa. Armeijan määrällinen kasvattaminen tähtää jo 30-luvun alussa valittuun ajankohtaan, kesään 1941. Neuvostoliiton yleisesikunnan päällikkönä sodan aikana toiminut kenraali, myöhemmin marsalkka, Georgi Zukov, kirjoittaa muistelmissaan: Neuvostoliiton korkeimman neuvoston ylimääräisellä IV istuntokaudella syyskuussa 1939 hyväksyttiin ”Laki yleisestä asevelvollisuudesta”. Uuden lain mukaan kutsuttiin armeijaan 19 vuotta täyttäneet henkilöt, ja keskikoulua käyneille säädettiin kutsuntaiäksi 18 vuotta. Parempaa sotilaskoulutusta ajatellen pidennettiin maavoimien ja ilmavoimien alemman päällystön vakinainen asepalvelusaika kahdesta vuodesta kolmeksi vuodeksi, ilmavoimien miehistön sekä rajavartiojoukkojen sotamiesten ja alemman päällystön asepalvelusaika neljäksi vuodeksi, sekä merivoimissa palvelevien viideksi vuodeksi. (Marsalkka Zukovin muistelmat, WSOY Porvoo 1970, s.181.) Marsalkka vahvistaa Suvorov-Rezunin tiedon asevelvollisuus-kikkailusta, jolla armeijassa olleiden määrä maximoitiin, joskaan ei nimitä sitä siksi. Zukov kertoo myös työelämän asettamisesta sotakannalle: Kolmannen viisivuotissuunnitelman ja erityisesti raskaan teollisuuden ja sotatarviketeollisuuden tehtävien täyttäminen sekä Neuvostoliittoa uhkaavan hyökkäyksen vaara pakottivat lisäämään työajan määrää kansantaloudessa. Siksi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistö antoi 26. pnä kesäkuuta 1940 asetuksen siirtymisestä 8 tunnin työpäivään ja 7-päiväiseen työviikkoon. Samalla asetuksella kiellettiin työläisten ja toimihenkilöiden omavaltainen lähtö tuotantolaitoksista ja virastoista. (sama lähde). Neuvostoliiton talous oli siis sotakannalla jo ennen toisen maailmansodan alkamista. Tämä on hyvin mielenkiintoista.

Stalinin kummallinen innostus lentämiseen

Lentäjien koulutuksessa puna-ilmavoimien tarpeisiin näkyi sama trendi, kuin maavoimien divisioonien hurjassa perustamistahdissa. Suvorov-Razun: ”Vuoden 1931 tammikuun 25. päivänä paiskasi Komsomolin IX kongressi massoille siivittävän julistuksen: ”Kommunistinuoret – lentämään!” Tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun tehtiin päätökset tilata suunnittelijoilta lentokoneen perässä hinattava liitävä ihme-panssarivaunu. Perustettiin kerhoja ja niille kattojärjestö, OSOAVIAHIM. Lentämispropaganda riehui kouluissa ja kaikkialla missä oli nuoria ihmisiä. 22.2.1935 saattoi Na strazhe (lehti) raportoida Stalinille: ”Purjelentokoneella osaa lentää jo 138 416 neuvostoihmistä.” Kommunistinen puolue ja toveri Stalin hykertelivät tyytyväisyyttään. ”Kului vuosi ja 31.3.1936 määräsivät Komsomolin Keskuskomitea ja OSOAVIAHIMin keskusneuvosto ”Massiivisesta purjelento-harrastuksesta”. Se oli hämmästyttävä määräys. Jokainen halukas voi sen lukea Na strazhe:n vuoden 1936 huhtikuun 16. päivän numerosta. Purjelentäjien koulutus muuttui nyt tosiaan massiiviseksi. Mutta purjelentäjä, se on vain raaka-ainetta, josta vuollaan lentäjiä. 9.12.1936 julkaisi Komsomolskaja Pravda vetoomuksen kouluttaa 150 000 lentäjää ja vastaavan määrän teknistä henkilökuntaa. Vuonna 1936 Stalin antoi salaisen käskyn aloittaa lentokoneen ”Ivanov” (Su-2) suunnittelu ja määritellä valmistusmääräksi 100 000 – 150 000:aan lentokonetta. Ja juuri samaan aikaan nuoriso päätti kouluttaa 150 000 lentäjää! Se on tietenkin puhdas sattuma, mutta aidosti neuvostojärjestelmälle ominainen.” (Suvorov) ”Ivanov”, joka toteutui Sukhoi Su-2:n hahmossa, on sinällään mielenkiintoinen: Se on nuoren suunnittelijan nimiin laitettu varkaus. Se on kovin yhtäläinen japanilaiseen kevyeen pommittajaan Nakajima B-5N2:een ja myös liettualaisen Antanas Gustaitis:in projektiin ANBO-8. Venäjän miehittäessä Liettuan suunnittelija teloitettiin ja prototyyppi kuljetettiin tuntemattomaan paikkaan. Ivanov-Su-2 oli tosin lentänyt jo v.1937, mutta tietoa suunnittelupöydältä toiselle on saattanut siirtyä. Ivanoveja valmistettiin kuitenkin vähemmän kuin tuhat, toisen maavoimien tukemiseen tarkoitetun koneen Iljushin Il-2:n ottaessa pääroolin. ”Ivanov” kuitenkin osoittaa, että Neuvostoliitossa seurattiin lentokonesuunnittelun tuoreita trendeja, ”Rata:n” ja ”Tsaika:n” jälkeenjääneisyydestä huolimatta. Mikojan-Gurevitshin suunnittelutiimin parantelema MiG-1 (1939), MiG-3 -torjuntahävittäjä, pääsi valmistukseen hyvin ripeästi ensilentonsa, tammikuussa 1941, jälkeen: Maaliskuussa 1941 valmistui päivittäin kymmenen MiG-3-konetta. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 01.05.1941 valmiina oli 1 299 MiG-3-hävittäjää. NKAP (Narodnyy komissariat aviatsionnoy promyshlennosti – Lentotekniikan kansankomissariaatti/ministeriö) ilmoitti vuoden 1941 tuotantosuunnitelmastaan ​​9. joulukuuta 1940: Zavod Nr.1 rakentaisi yhteensä 3500 MiG-3:a. Kiovassa rakennettaisiin vielä sata vuoden loppuun mennessä. Zavod Nr.21 Gorkij:ssa aloittaisi uudistetun version valmistamisen. Kun Il-2:n valmistus veisi resursseja MiG-3:lta vanhoissa tehtaissa, Khodynkan korjauspajasta tehtiin Zavod Nr.165, mutta saksalaisten eteneminen esti MiG-3:n valmistamisen siellä. Valmistusmäärät ja nopeus jolla massatuotantoon ryhdyttiin, oli sellaista mistä Saksassa voitiin nähdä vain unta. Toisin kuin ensimmäisen maailmansodan #koiratappeluita toistavat Ratat ja Tsaikat, MiGit olivat saman ajattelun tuotteita, kuin läntisten valtojen ja Saksan eturivin hävittäjät. MiG-3:t oli myös sijoitettu Stalinin hyökkäyssuunnitelmaa noudattaen rajan pintaan. 22. kesäkuuta 1941 useimmat MiG-3:t ja MiG-1:t olivat Neuvostoliiton läntisimmissä sotilaspiireissä: Leningradin sotilaspiirissä oli 164, Itämeren sotilaspiirissä 135, Valko-Venäjällä 233, Kiovan sotilaspiirissä 190 ja Odessan sotilaspiirillä 195. Raja-alueella oli yhteensä 917, joista vain 81 ei ollut operatiivisessa käytössä. Laivastolla oli näiden lisäksi 64 MiG:ä: 38 Itämeren laivaston ilmavoimissa ja 26 Mustanmeren laivaston ilmavoimissa. Ryhmitys oli täsmälleen Zukovin laatiman suunnitelman mukainen. Tarkastellaan, mitä Saksalla oli: Kirjasta Alfred Price, Luftwaffe. Luftwaffen vahvuus Barbarossan alussa 22.06.1941: Pommikoneita (Do 17Z, Do 217, He 111, Ju 88): 775, (toisen lähteen mukaan 929). Syöksypommittajia (Ju 87, ainoa tyyppi): 310. Yksimoottorisia hävittäjiä: (Bf 109 eri malleja): 830. Kaksimoottorisia hävittäjiä: Bf 110: 90. Muita: 710. Vesikoneita: 55. Taistelukoneita yhteensä: 2,770 (2,598 + liittolaisilla 980). Kuvassa MiG-kolmosia rintamakentällä. Kesällä 1941 MiG-3 oli maailman nopein sarjavalmistuksessa oleva hävittäjä. Suunnittelija ei turhaan pokannut Stalin-palkintoa. MiG 3: Huippunopeus 640 km/h (korkeudessa 7 200 m). Messerschmitt Bf 109 F-2: 615 km/h. Supermarine Spitfire V: 603 km/h. Koneiden on oltava hyviä, ja niitä on oltava riittävästi, määräsi Stalin, ja häntä oli tapana totella, -ettei Siperian pakkanen pure nenää. Mitä lentäjiin tulee, Josef Vissarionovitsh oli painottanut vain jälkimmäistä, ja siristänyt silmiään. Vuoden 1941 alkuun mennessä  OSOAVIAHIM oli antanut isänmaalle 121 000 lentäjää, ja jo 2.9.1935 oli yhdenmukaistettu siviili-ilmailun (Aeroflot) lentokoulujen vaatimukset sotilasilmailun normien mukaisiksi. Lentäjäkiintiö oli täyttymässä, mutta vaatimukset vaan kasvoivat. 5.11.1940 militarisoitiin siviililentäjien koulutus lopullisesti:  ”Siviili-ilmailuhallitukselle annettiin tehtäväksi kouluttaa vuoden 1941 kuluessa tuhansia lentäjä, että sen jälkeen niistä muodostetaan sotakouluja. Sitä varten Siviili-ilmailun päähallinto loi vuoden 1941 helmikuussa kymmeniä uusia koulutuslaivueita, joissa oppi kymmeniä tuhansia oppilaita. Niille annettiin lisää 1048 koulukonetta.” (106., sivu 43.). ”Siviili-ilmailussa luotiin uusia koulutuslaivueita 47, jokaisessa niissä oli 250 oppilasta. 1048 koulukonetta, jotka saatiin täydennykseksi – se on todella vaikuttavaa. Ja vielä: tuhansia oppilaita – se on yksi kurssi. Mitä suunniteltiin sen ensimmäisen kurssin jälkeen?” (Suvorov) Sotilaslentokoulujen määrää kasvatettiin vauhdilla: 1937: 12 ilmavoimien lentokoulua ja yksi lentopäällystön akatemia. 1940, 1. tammikuuta: 18 lentokoulua. 1940, 1. syyskuuta: 28 lentokoulua ja 2 akatemiaa. 1940, marraskuu: Lentokouluja ja lentomekaanikkokouluja yhteensä 41. Tapahtunut kasvu ei riittänyt Stalinin ja bolshevikkipuolueen suunnitelmiin, vaan koulutusta tehostettiin paikalliseen tapaan: Tingittiin laadusta, lyhennettiin kursseja. 07.12.1940 tehtiin suuria päätöksiä: Normi: 4 vuotta lentokoulua, +aiempi perehdyttäminen OSOAVIAHIM:ssa. Vain neljä lentokoulua jätettiin soveltamaan vanhaa oppijärjestystä, muut lyhennettyä. 55 koulua: Rauhan aikana yhdeksän kuukautta, sota-aikana kuusi kuukautta. 29 koulua: Rauhan aikana neljä kuukautta, sota-aikana kolme kuukautta. Vanhaa opetussuunnitelmaa noudattavat koulut (4 kpl): Yksi kurssi per 4 vuotta. 55 lentokoulua: Kaksi kurssia vuodessa (sota-aika), 8-kertainen ”tulos”. 29 lentokoulua: Neljä (4) kurssia vuodessa (sota-aika), 16-kertainen ”tulos”. Eikä tässä kaikki: Ilmavoimien palvelukseen astuneiden määrä kasvoi vasta syksyllä 1939, ja laki määräsi varusmiespalvelun kestävän jalkaväen kahden vuoden sijasta kolme vuotta, -oli nostettu syyskuussa 1939, kas kas. Vuonna 1937 tulleet olisivat päässeet siviiliin viimeistään syksyllä 1941, mutta -joku huomasi: Palvelusaikaa jatkettiinkin lainmuutoksella neljään vuoteen. Nyt tuhannet lentäjät odottivat kotiutumistaan kesän 1941 yli. Näin toimii vain valtio, joka menettää lentäjiään raskaissa tappioissa, ja korvaa laadun määrällä, mutta Neuvostoliitto ei ollut sodassa, eikä kukaan muu kuin Stalinin lähipiiri voinut kuvitellakaan, että esm. Saksan ja Venäjän välillä puhkeaaa sota. Edes Hitler ei tiennyt sitä. Ei ennenkuin teki päätöksen Barbarossasta 18.12.1940. Suvorov: Neljässä lentokoulussa koulutettiin pääasiassa heitä, kenestä voisi tulla lentueen-, laivueen- ja rykmentinkomentajia. Viidessäkymmenessäviidessä lyhyemmän koulutusajan koulussa niitä hävittäjälentäjiä, joiden piti lentää komentajan siivellä, mutta saattaisivat myöhemmin nousta johtajiksi, sekä pommituslentäjien kakkosohjaajia, joista voisi tulla ykkösohjaajia. 29 lyhimmän koulutusajan kouluissa koulutettiin niitä lentäjiä, joista ei voinut tulla mitään. Minä tutkin niiden koulujen opetusohjelmia ja minulle ei jäänyt mitään epäilyjä – niitä kotkanpoikia koulutettiin siihen, että heidät tapettaisiin. Stalin koulututti sotilaslentäjiä runsaasti yli olemassaolevan lentokonekannan. Tämä on ymmärrettävissä vain varautumisena drastisiin tappioihin, -ja varmuutena menetettyjen koneiden korvaamisesta jostakin luotettavasta lähteestä. Saksalaisten rintamamiesten toteamus, että venäläinen tulee ”massalla ja masiinalla”, kuvaa osuvasti sitä, kuinka USA:n teollisuuden ilmaistuotteet ja Siperian takakylistä revityt ihmispolot uhrattiin sumeilematta itärintaman ihmismyllyyn. Uhrautuvasti taistelleet neuvostonuoret olisivat ansainneet paremman huolenpidon. Helsingin suurpommituksiin helmikuussa 1944 käytettiin USA:n lahjoittamia Boston– ja Havoc-pommikoneita. Kuvassa jälkimmäinen. NL sai niitä koneita v.1941 jälkeen, aivan riittävästi ja käytännössä ilmaiseksi, mutta edes Franklin Delano Roosevelt ei voinut tietää joulukuussa 1940, että USA aloittaa kesäkuussa 1941 sotatarvikkeiden toimittamisen kommunistiselle Venäjälle. Roosevelt oli asiasta vielä yhtä tietämätön, kuin Hitler Saksan-Neuvostoliiton -sodasta joulukuun 1940 alussa. Joku kuitenkin tiesi tai arvasi. Ei toki stalinkaan aivan kaikkea tiennyt: Aloittaessaan sotapotentiaalin lyhyaikaiseen maksimoimiseen (vuosien päästä) tähtäävän suunnitelmansa v.1931, hän ei voinut tietää, että laskevasta kannatuksesta kärsivä Saksan NSDAP tulee saamaan vaalivoiton, ja sen johtajasta Aadolf Hitleristä tulee ensin Saksan valtakunnankansleri ja sitten führer. Ehkei sillä ollut väliä? Saksa ja Eurooppa olivat siellä missä olivat, ja sinne oli päätetty hyökätä oli vallassa kuka tahansa. Stalin tai joku oli päättänyt aloittaa suursodan, ja valmistaa Neuvostoliiton siihen kasvattamalla sen sotilaallisen voiman maksimaaliseksi, jopa yli kansantalouden kestokyvyn. Tämä oli mahdollista vain, jos sodan alkamisen ajankohta oli tiedossa. Kaikki, mitä Stalin teki, tukee käsitystä että hän tiesi Neuvostoliiton joutuvan sotaan kesällä 1941, ja luotti ehdottomasti tietoonsa. Hän myös pyrki aikaansaamaan tämän sodan, ja aikoi hyökätä vähintään Saksaan ja mahdollisesti myös lännemmäksi. Stalin tiesi, että neuvostokommunismin #komentotalous ei pysty kilpailemaan markkinatalouksien kanssa hyvinvoinnin tuottamisessa kansalaisilleen, vaan on tuomittu kuolemaan näivettymällä, ellei pysty levittämään kommunismia koko maailmaan. Kun läntinen Eurooppa jäi vapaaksi kommunismista, Neuvostoliitto saattoi voittaa sodan mutta hävisi olemassaolon taistelunsa, ja kuoli surkeuteensa 03.08.1991. Kaipaamaan jäi vain Suomen poliittinen eliitti.

Stalinin käsky: ”Trotski murhattava ennen sotaa.”

Josef Stalinia vastustaneen NKP:n vasemmisto-opposition johtajana Neuvostoliitosta karkoitettu Lev Davidovitsh Trotski muodostui sodan lähestyessä ongelmaksi: Hän kampanjoi oman poliittisen liikkeensä puolesta, omaten yhä vallankumous-karismaa. Trotski oli pahasti NL:n tavoittelemien vasemmistolaisten ”hyödyllisten idioottien” hyväksikäyttämis-hankkeiden tiellä. Stalin oivalsi tämän, ja kiirehti murhakäskyä. Stalinin pelko osoittautuikin aiheelliseksi Suomen Talvisodan aikana. Vaikka Trotski itse vastusti ajatusta, hänen kannattajansa USA:ssa innostuivat ideasta kerätä lännessä olevista äärivasemmistolaisista ja neuvostoloikkareista ”vallankumouksellinen puna-armeija” Suomen avuksi rintamalle. Tämä yksikkö olisi ollut erinomaista propagandaa Stalinin soturien masentamiseksi: Kaiutin-propagandaa rintamalinjan yli olisivat huudelleet entiset Leninin asetoverit, ja jos vielä puna-armeijan perustaja Trotski olisi ollut suopea hankkeelle, ja antanut nimensä käyttöön, Kremlissä olisi ollut mielenkiintoiset mielialat. No, Suomi ei lainkaan innostunut hankkeesta, joka olisi tuhonnut pienimmätkin rauhanmahdollisuudet, -ja lopullisesti. Stalin osasi ennakoida, ja jo maaliskuussa 1939 hän oli kutsunut Lavrentij Berijan ja NKVD:n murha-expertin Pavel Sudoplatovin puheilleen. ”Stalin odottaa työhuoneessaan, tulee vastaan huoneen keskelle, ja toivottaa vieraat (Berija, Sudoplatov, ei muita) vähäsanaisesti tervetulleiksi. Vieraat istuvat työpyödän toiselle puolelle. Stalinin nyökättyä Berija käyttää puheenvuoron…” Keskustelu koskee vaikuttaja-agenttien käyttöä, mitä Berija suosittelee. Neuvostoliitto tukeutuisi sellaisiin länsimaisiin vasemmistolaisiin, jotka ovat päässeet huomattaviin asemiin, kuten Rooseveltin avustajiin kuuluva Alger Hiss. Vasemmmistolaisten käyttämistä soluttautujina haittasi kuitenkin Berijan mukaan länsimaisen trotsilaisen liikkeen vaikutus: Se liputti ”Lokakuun vallankumouksen” lipulla, ja kylvi epäluuloa Stalinin ja Neuvostoliiton pyrkimyksiä kohtaan. Berija ehdottaa Stalinille, että Sudoplatoville annetaan tehtävä eliminoida trotskilaisuus. Berija oli lukenut johtajansa ajatukset. ”Stalin palaa istumaan työpöytänsä ääreen, ja murahtaa: ”Trotskilaisessa liikkeessä ei ole muita tärkeitä poliittisia hahmoja, kuin Trotski itse. Mikäli Trotski on hoidettu, uhka on eliminoitu.” … Sitten hän pitää tauon ja määrää lopulta: ”Trotski on eliminoitava vuoden sisällä, ennenkuin sota syttyy!” Christer Pursiainen: Trotski, sivu 399, Gummerus 2012) Tämä oli siis maaliskuussa, sotaan Saksan ja Puolan välillä oli vielä puoli vuotta, ja Barbarossaan kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Sudoplatovin agentti Ramon Mercader murhaa Trotskin Mexicossa 20.08.1940.

Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelma 1941

Kartta ”Zukovin suunnitelmasta” toukokuulta 1941. Kuten kartasta näkyy, Puolan jaon jälkeinen raja Neuvostoliiton ja Saksan välillä teki tietyt merkittävät mutkat: Ylinnä Suwalkin ”käytävä” työntyi itään, sen eteläpuolella Bielysktokin sarvi länteen. Tänne keskitettiin sekä Zukovin suunnitelmassa, että myös toteutuneessa joukkojen keskittämisessä armeijat 3., 4., 10. ja 13. Lublinin alue, johon saksalaiset sitten keskittivätkin, oli potentiaalinen itään suuntautuvan hyökkäyksen lähtöalue. Sitä vastaan Zukov asetti 5. ja 20. armeijat. Lvovin (Lembergin) alueelle Zukov sijoitti 6., 236., 21, 12. ja 18. armeijan, lähtökuoppiin kohti läntisintä Eurooppaa. Hyökkäysasemien kannalta ryhmitys oli erinomainen, mutta jätti joukkojen, materiaalin ja esikuntien keskitykset alttiiksi vastustajan uhkalle sivuistoissa. Tämä riski sitten toteutuikin. Mitä väärä ryhmitys, tässä tapauksessa (keskeneräinen) hyökkäysryhmitys, tarkoitti käytännössä,sen kertoo marsalkka Zukov muistelmissaan. Toki hän ei mainitse sanallaankaan itsensä allekirjoittamaa hyökkäyssuunnitelmaa virheen alkulähteenä, -eikä sitä että puna-armeija oli asettumassa hyökkäysasemiin saksalaisten yllättäessä. Sodan aattona 10.A (armeija) ja muut läntisen sp:n (sotilaspiirin) joukot oli sijoitettu kuperaan Belostokin (Bielystok) ulkonemaan. 10.A oli ryhmittynyt epäedullisesti. Ko. joukkojen operatiivinen ryhmitys synnytti syvän kierto- ja saartoliikkeen vaaran Grodnon ja Brestin alueilta sivustoihin. Samalla rintaman joukkojen sijoitus Grodnon-Suvalkovon (Suwalkin) ja Brestin suunnilla ei ollut riittävän syvä ja voimakas torjumaan läpimurron ja Belostokin ryhmityksen kiertämisen. (Zukov, s.237.) Zukov ei välitä muistella, että ryhmitys oli harkittu toimenpide joukkojen keskittämiseksi hyökkäystä varten, käyttäen Belostokia samoin kuin saksalaiset käyttivät oman puolensa rintama-ulkonemia. Hän kuitenkin muistaa, että sotatarvikkeiden massavarastointia rajan ja mahdollisen rintaman läheisyyteen kiihdytettiin määrätietietoisesti vielä keväällä 1941: Kevään 1941 kuluessa … huoltoelimet tekivät paljon työtä, jotta kaikkien rajan läheisyydessä olevien sotilaspiirien seisoviin varastoihin saataisiin täydennystä valtion polttoaine-, elintarvike-, vaate- ym. varastoista. sotilaspiirien tykistövarastot saivat täydennyksenä huomattavan määrän ampumatarvikkeita, … …pidimme sodan lähestyessä välttämättömänä siirtää materiaali- ja tekniset varastot lähemmäs joukkoja. … Kun sota alkoi, vihollinen onnistui lyhyessä ajassa saada sotilaspiirien varastot haltuunsa. (Zukov, s.203.) Zukov vahvistaa siis tässäkin Suvorov-Rezunin kertoman, mutta ilman johtopäätöksiä. Ampumatarvikkeiden etc. varastoiminen eteen on mielekästä, jos joukkojen on aikomus edetä, eikä puolustautua. Suvorov painottaa vielä, tietojensa pohjalta, varastoinnin aiottua lyhytaikaisuutta: Ammuksia oli mm. pinottu avoimelle maalle, pressuilla peitettyinä, ja taktiset maastokartat odottivat samoissa junanvaunuissa, kuin millä ne oli tuotu. Tämä kartta-aineisto kuvasi sitten aluetta Neuvostoliiton länsirajalta länteen, aina Atlantille asti. Karttoja niistä alueista, joilla puna-armeija joutui sitten käymään puolustustaistelua, ei oltu painettu eikä jaettu. Geoffrey Roberts selittää kirjassaan ”Stalinin kenraali, Georgi Zukov” neuvostoliiton puolustussuunnitelmaa näin: Saksalaisten hyökkäys oli otettava joustavasti vastaan ja käynnistettävä sitten vastahyökkäys pääsotatoimialueella tavoitteena … sodan jatkaminen vieraalla maaperällä. (Geoffrey Roberts: Stalinin kenraali Georgi Zukov, s.113.) Toiminta, jota Zukov, ja Rezun, kuvailevat, ei ollut ”joustavan puolustuksen” valmistelua. Siihen kuvaan ei sovi materiaalin kasaaminen etulinjaan vihollisen helpoksi saaliiksi. Sellaista tehdään vain suurhyökkäyksien lähtöasemissa. Roberts toteaa suunnitelman päivityksen toukokuussa 1941, ns. ”Zukovin suunnitelman”, sisältäneen maininnan ennaltaehkäisevästä hyökkäyksestä, mutta höpisee sen jälkeen omiaan: Puna-armeijan hyökkäyksellinen doktriini ja valmistautuminen hyökkäykselliseen sodankäyntiin Saksaa vastaan vihollisuuksien alettua ovat harhauttaneet eräät historioitsijat ajattelemaan, että Stalin suunnitteli kesällä 1941 ennalta ehkäisevää iskua Hitleriä vastaan. (s.113) Olemme edellä osoittaneet, että pelkästään asevelvollisuuslain ja varusmiespalvelu-aikojen muutokset osoittavat, että kesä 1941 oli ollut Stalinin tähtäimessä, eikä hänen aikatauluihinsa vaikuttaneet Hitlerin aikeet. ”Vihollisuuksien alkamista” ei myöskään oltu voitu ennakoida vuosia aiemmin, eikä sitä ollut tarkoitus odottaa. Fraasi ”hyökkäyksellisestä doktriinista” on johtanut Robertsia itseään harhaan. Kaikki sotaakäyvät ovat taistelukentällä samojen realiteettien ja aseellisen yhteenoton ominaisuuksien alaisina, ja sodankäynnin metodi on seuraus tilanteiden ymmärtämisestä ja oppimisesta. ”Hyökkäyksellisestä doktriinista” höpisemällä peitetään puna-armeijan todellinen poikkeavuus useimmista muista: Sillä oli ylimmältä komentajaltaan annettu hyökkäyksellinen tavoite. Mistään muusta armeijasta ei liene kuultu vastaavanlaista puolivillaista puolustelua? Roberts myös epäilee, oliko Zukovin ja Timoshenkon allekirjoittamaa ”Zukovin suunnitelmaa” koskaan esitelty Stalinille. Puna-armeija oli kuitenkin 22.06.1941 juuri niissä ryhmityksissä ja juuri niillä joukko-osastoilla, kuin suunnitelma esitti. ”Suunnitelma” oli muuttunut käskyksi, ja käsky oli toteutettu. Johtopäätökset: Neuvostoliitto on ollut paremmin sotaan valmistautunut ja varustautunut kuin Saksa, joka vasta sodan kestäessä asetti taloutensa sotakannalle. NL:ssa se oli tehty jo 1939, ja kesäkuussa 1940 määrätty työpakko merkitsi koko talouden militarisointia. Todisteet viittaavat siihen, että aiottuna sotakesänä 1941 oli tarkoitus ottaa revanssi Tuhatshevskin Varsovan edustalla kärsimästä tappiosta, ja edetä läntiseen Eurooppaan. Saksan isku yllätti Stalinin kesken hyökkäysvalmistelujen. Toisen maailman sodan taustoissa on vielä paljon selvitettävää. Alinna olevissa kartoissa saksalaisten ja venäläisten toteutunut joukkojen ryhmitys 21.06.1941. Se noudattaa Zukovin nimiin pantua suunnitelmaa saman vuoden toukokuulta niin pitkälle, kuin yleensä suunnitelmat ja käytäntö vastaavat toisiaan. Puheet, että Zukov olisi väsännyt pöytälaatikkopaperia ajankohtana, jolloin puna-armeijan johto keskittyi jo tulevaan sotaan, voidaan vihdoin lopettaa.

Toteutunut ryhmitys sotahistorian tutkijan mukaan. Joukko-osastot olivat Zukovin suunnitelman mukaisissa asemissa:

Ryhmitys ja saksalaisten hyökkäys:

Barbarossa ja Suomi

Suomessa mm. entinen presidentti Mauno Koivisto kuuluu niihin, joiden arvion mukaan Stalin oli hyökkäämässä länteen kesällä 1941. Kuten edellä osoitimme, muuhun käsitykseen ei tiedossaolevien tosiasioiden perusteella voi päätyä. Suomen käymien sotien tarkastelussa päädymme nyt uusiin asettamuksiin: Talvisota ei ollut erillinen NL:n hyökkäyssuunnitelmasta vuodelta 1931, joka tähtäsi sodan aloittamiseen kesällä 1941. Sota Suomea vastaan oli suunnitelman mukainen harhautus, jolla annettiin ”uskottava selitys” neuvostoelämän militarisoimisille, jonka joku lännessä olisi ehkä voinut havaita. Suomen joutuminen sotaan kesällä 1941 oli asia, mihin emme olisi voineet vaikuttaa millään tavalla omilla valinnoillamme. Kesäkuussa 1941 Suomen itärajan takana oli jopa enemmän neuvostojoukkoja, kuin Talvisodassa. Kesällä -41 Suomessa oli sekä saksalaisiä läpikulkusopimuksen perusteella, että kokonainen neuvostotukikohta Hangossa. Pelkästään tämä olisi tehnyt Suomesta taistelukentän, mutta Stalinin päätykset 30-luvulla olivat jo ratkaisseet Suomen aseman sotatilanteessa: Puna-armeijan hyökkäyskohde, johon mennään oli siihen välittömiä syitä tai ei. Spekulointi Suomen osallistumisesta ”hyökkäyssotaan” voidaan siis lopettaa. Ainoa aloitteellinen hyökkääjä kesällä 1941 oli Neuvosto-Venäjä ja Josif Stalin.

Ilkka Seppinen: Stalinin hyökkäyksestä juhannuksena 1941  

Suurhyökkäyssuunnitelma Groza 

http://www.numbers-stations.com/articles/soviet-offensive-plans-against-germany-1939-1941/

Historian Details Stalin’s Two-Year ’Mobilization’ Plan for European Conquest.

Wiki: Soviet offensive plans controversy.

Venäjä aikoi hyökätä länteen heinäkuussa 1941.

Vakoilua tyylillä: Coco Chanel