Sodan verinen loppu, ja sotavankeus

JG52800.jpg
Sodan lopulla Jgd 52:n ihmiset jäivät Erichin ja 212:n ilmavoiton ässän Hermann Grafin vastuulle. Molemmat ässät päättivät rikkoa annettua käskyä lentää brittien vyöhykkeelle antautumaan, ja pysyä miehiston ja näiden perheenjäsenten mukana, yrittäen johtaa laivueen autokolonnan länteen, pois venäläisten käsistä.

9. Viimeinen ilmavoitto sodan viimeisenä päivänä, ja joutuminen amerikkalaisten luovuttamana sotavankeuteen

Kahdeksas toukokuuta 1945 varhain aamupäivällä Erich Hartmannin lentue etsi hyökkääviä neuvostojoukkoja Böömissä, Brunnin kaupungin ympäristöstä. Joku punalentäjä oli jo sodan päättymisen tunnelmissa, ja esitteli taitolentoaan kaupunkilaisille, kun Hartmannin tykit katkaisivat hänen lentonsa. Tämä jäikin JG-52:n viimeiseksi taistelutoimeksi, sillä taistelut Euroopassa päättyivät virallisesti kyseisenä päivänä Saksan antautumiseen. Väkivalta ei toki loppunut, kuten tulemme näkemään.

Saatuaan tiedon sodan loppumisesta  JG-52:n lentäjät, kenttähenkilökunta ja yksikön mukaan liittyneet sotilaiden perheenjäsenet valmistautuivat siirtymään turvaan amerikkalaisten miehittämälle alueelle, mihin suuret joukot epätoivoisia pakolaisia oli jo pyrkimässä. Kun sotahistorian kunniakkaimman ja menestyneimmän hävittäjäosaston viimeiset koneet syttyivät ja räjähtelivät panostettuina Böömissä sijaitsevan sotilaskentän reunassa, kuorma-autojen kolonna oli jo täyttä vauhtia matkalla länteen.

Ilma-armeijan komentajan, kenraali Seidemannin viimeinen käsky JG52:lle koski Hartmannia ja JG-52:n komentajaa, 212:n pudotuksen ässää Hermann Grafia: ”GRAF JA HARTMANN LENTÄVÄT VÄLITTÖMÄSTI DORTMUNDIIN, JA ANTAUTUVAT SIELLÄ BRITTIJOUKOILLE. MUU JG52:N MIEHISTÖ ANTAUTUU VENÄLÄISILLE.” Seidemann päätteli, ettei heidän kohtalonsa puna-armeijan käsissä ei olisi kadehdittava.

Molemmat lentäjä-ässät ymmärsivät käskyn perusteet, eikä annetun käskyn rikkominen ollut heidän tapaistaan. JG-52:n tukikohta oli sodan viimeisinä viikkoina muodostunut turvapaikaksi, paitsi lentäjien ja kenttähenkilökunnan omaisille, myös suurelle määrälle saksalaisia siviilejä, jotka pakenivat Böömin ja Sudeettimaan saksalaisiin kohdistuvaa väkivaltaa. ”Katso tuonne, Bubi. Yli kaksituhatta naista, lasta ja vanhusta, -henkilöstön sukulaisia ja pakolaisia. … Pitäisikö minun hypätä Messershmittiin, lentää Dortmundiin ja jättää nämä ihmiset tänne?”, kysyi Graf Hartmannilta.

On tilanteita, joissa valittavissa olevista mahdollisuuksista vain yksi jättää ihmiselle hänen itsekunnioituksensa, eikä se välttämättä ole helpoin vaihtoehto. Hartmann ja Graf päättivät pysyä laivueensa mukana, kävi miten kävi.

Böömissä ja Sudeeteilla vuosisatoja asuneet saksalaiset joutuivat sodan lopulla ja sodan jälkeen kaikkien kuviteltavissaolevien raakuuksien kohteeksi, ja he pyrkivät pelastautumaan alueella vielä olevien Wehrmachtin ja Luftwaffen yksiköiden läheisyyteen. Nyt Hartmann ja Graf yrittivät pelastaa kaikki, jotka turvautuivat heihin.

Nousu ilmaan Deutsch Brodin tilapäiskentältä, missä JG52:n esikunta ja Erichin johtama 1. laivue majailivat sodan loppuessa, olisi kiinnittänyt venäläisen tykistön huomion kenttään ja sille keräytyneisiin pakolaisiin. Graf päätti tuhota kaikki koneet ja evakuoida ihmiset autoilla jenkkien luokse. 25 Messerschmittiä valeltiin bensiinillä, ja Hartmann sytytti roihun oman nimikkokoneensa, Karaya 1:n, aseiden suuliekillä. 

Liekit ja musta savupatsas merkitsivät Deutsche Brodin kentän autosaattueen ajaessa kohti pelastusta, kuten he luulivat.

Taitavasti ja määrätietoisesti toteutetun evakuointimatkan jälkeen pakolaiset tapasivat amerikkalaiset miltei Böömin ja Baijerin rajalla, Strakonizissa (Strakonice), ja olisivat turvassa. He eivät voineet tietää sen vihan määrää, mikä kiehui politikoivien jenkki-kenraalien mielissä. Annamme kirjan kertoa:

Jouduttuaan lopulta liittoutuneiden käsiin, Hartmannin kokemukset vastustajien käyttäytymisestä ovat dramaattisella tavalla poikkeavia:Amerikkalaiset loivat muutamia ihailevia katseita saksalaisnaisiin, mutta antoivat heidän olla rauhassa perheidensä parissa. Erich tunsi syvää helpotusta. Rannekellot ja muu henkilökohtainen omaisuus olivat pieni hinta siitä, että he olivat päässeet turvaan amerikkalaisten puolelle. Neuvostoliiton miehittämillä alueilla neuvostosotilaat olivat syyllistyneet niin suurimittaiseen seksuaaliseen väkivaltaan saksalaisia naisia kohtaan, ettei vastaavaa ole lähihistoriassa nähty.

Amerikkalaiset upseerit olivat jo luvanneet, ettei saksalaisia luovutettaisi venäläisille. Erich oli kiitollinen siitä, että hänen miehistönsä ja heidän perheensä säästyisivät tältä kohtalolta.

USA:n ja Neuvostoliiton kesken oli kuitenkin sovittu yhtä ja toista, mitä eivät amerikkalaiset äänestäjät tiedä tänäkään päivänä: Saksalaiset sotilaat ja siviilit(!!) luovutettiin 17.05.1945 puna-armeijalle, joka saapui Strakoniziin ottamaan vastaan vankeja:

Ennen kuin amerikkalaiset ehtivät lähteä takaisin, he joutuivat todistamaan kohtaloa, johon tietämättään olivat tuominneet viattomat saksalaisnaiset ja tytöt. Amerikkalaiset saivat huomata liittolaistensa pystyvän yksilötasolla laskeutumaan inhimillisen raadollisuuden alemmille tasoille. Keokukista ja Kokomosta kotoisin olleet nuoret sotapojat saivat omin silmin nähdä ”karhun elämöivän”.Aseettomat saksalaismiehet komennettiin riviin ja puolihumalassa heiluvat, konekiväärein ja kiväärein aseistautuneet puna-armeijan sotilaat asettuivat vartioimaan heitä. Toiset sotilaat hyökkäsivät naisten ja tyttöjen kimppuun, repivät heidän vaatteensa ja alkoivat raiskata heitä niityllä aseveljiensä, voimattomien saksalaisten ja tapahtumia Yhdysvaltain armeijan kuorma-autojen lavoilta järkyttyneinä seuranneiden amerikkalaissotilaiden silmien edessä.

Tapahtumat näyttivät halvaannuttaneen amerikkalaiset. Mutta kun kaksi alastonta ja itkevää saksalaistyttöä juoksi kuorma-autojen luokse etsimään suojaa, he ymmärsivät sentään nostaa nämä lavalle turvaan. Venäläiset eivät arvostaneet moista ritarillisuutta. He alkoivat ammuskella villisti ilmaan ja huudella amerikkalaisille lähtien samalla etenemään pahaenteisesti kohti amerikkalaisten kuorma-autoja. Niiden kuljettajat painoivat kaasun pohjaan…

Nuori kolmissakymmenissä ollut saksalaisnainen, joka oli erään kersantin vaimo ja kaksitoistavuotiaan tyttären äiti, rukoili polvillaan välillä Jumalaa ja välillä venäläissotilaita, että he ottaisivat hänet ja säästäisivät hänen lapsensa. Hänen rukouksiaan ei kuultu. Saksalaismiehet katsoivat avuttomina kiväärien piiput vatsassaan, kuinka nainen aneli pahoinpitelijöitään kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan.

Eräs venäläiskorpraali astui naisen eteen suu virneessä. Yksi hänen seurassaan olleesta neljästä sotilaasta potkaisi naista kaikin voimin vatsaan sotilassaappaallaan. ”Kirottu fasistisika!” sotilas karjaisi. Nuori äiti kaatui maahan henkeään haukkoen. Sitten naista potkaissut sotilas otti kiväärinsä ja ampui hänet yhdellä päähän tähdätyllä laukauksella.

Venäläiset hyökkäsivät ikään katsomatta kaikkien saksalaisnaisten kimppuun. Kaksitoistavuotiaan tytön äidin tappanut sotilas raahasi tyttären panssarivaunun taakse. Hänen seuraansa liittyi muitakin sotilaita. Puoli tuntia myöhemmin tankin takaa kompuroi äänensä käheäksi itkenyt alaston tyttö, joka ei pystynyt enää seisomaan, vaan luhistui maahan kuin rikkinäinen nukke.Kerran niin rauhallisella niityllä näytellyssä hirvittävässä näytelmässä kärsivän lapsen ahdinko oli kuitenkin vain yksityiskohta. Voimattomat saksalaiset pyysivät venäläisiltä vartijoiltaan, että heidän sallittaisiin auttaa tyttöä. Konepistooleilla osoittelevat venäläiset päästivät lopulta saksalaisen lääkintämiehen lapsen luo. Tyttö kuoli kuitenkin seuraavan tunnin kuluessa, ja hänen viimeiset valitushuutonsa raastoivat Erichin ja hänen miestensä mieliä.

Romuluiset venäläissotilaat raiskasivat armotta kahdeksan-yhdeksänvuotiaita tyttöjä kerran toisensa jälkeen. Heillä ei näyttänyt olevan muita tunteita kuin viha ja himo. Raakalaisten tyydyttäessä halunsa naisten kirkaisujen ja kauhunhuutojen täyttämällä niityllä Erich ja hänen miehensä katselivat konekiväärien suihin. 

Himonsa tyydyttäneet venäläissotilaat, joiden univormut olivat tahriintuneet vereen, tulivat virnistellen vapauttamaan Luftwaffen miehiä vartioineita vartijoita konekiväärien takaa. Alaikäisiä tyttäriään suojelemaan pyrkineet äidit hakattiin armotta tajuttomiksi, raahattiin lasten luota ja raiskattiin uudelleen.

Kovapintaiset sotalentäjät, jotka olivat nähneet satoja ilmataisteluita ja haavoittuneet itsekin, puhkesivat itkemään täysin avoimesti. Erich kärsi enemmän kuin koskaan. Hän yritti hillitä itseään, ettei olisi antanut periksi lähes vastustamattomaksi kasvaneelle halulleen oksentaa. …

Osa naisista vietiin pois kuorma-autoilla, eikä heistä sen koommin kuultu mitään. Takaisin tuodut luhistuivat miestensä ja isiensä käsivarsille. He olivat joutuneet kokemaan uskomattomia kauheuksia, mutta lisää oli vielä tulossa. …

Sitten niityn reunoille ajettiin joukko panssarivaunuja vartioon ja alue eristettiin yöksi. Venäläissotilaat tulivat kerta toisensa jälkeen ja raastoivat naiset ja tytöt näiden miesten ja isien käsivarsilta. Raiskaukset jatkuivat läpi yön, aivan viimeisiä aamuyön tunteja lukuun ottamatta…

Aamun ensimmäisten auringonsäteiden alkaessa valaista panssarivaunujen ympäröimää niittyä monet saksalaisista eivät reagoineet niiden lämpöön mitenkään… Erich huomasi lähellään erään kersantin ja hänen vaimonsa sekä tyttärensä elottomat ruumiit. Kersantti oli yön pimeydessä viiltänyt vaimonsa rannevaltimon auki improvisoidulla tikarilla, tehnyt saman yksitoistavuotiaalle tyttärelleen ja lopuksi itselleen…

Jotkut miehet olivat tukehduttaneet vaimonsa ja lapsensa ja hirttäytyneet sitten itse kuorma-autojen kylkiin minkä tahansa köydestä käyvän apuvälineen avulla. He olivat valinneet kuoleman maanpäällisen helvetin sijasta. …

Tapahtumien iskiessä Erichin tietoisuuteen hän alkoi puhua itsekseen: ”Sinun on pysyttävä elossa, Erich, tuli mitä tuli. Sinun on pakko selvitä hengissä, että voit kertoa muille nämä tapahtumat, joita et itsekään voi uskoa tosiksi. Et saa koskaan unohtaa, minkälaisia tekoja ihmiset pystyvät tekemään, jos sallivat itsensä laskeutua eläimien alapuolelle.”…Sivuilta 171-173,
Erich Hartmann – Raymond F. Toliver & Trevor J. Constable: ”Erich Hartmann”, engl: ”The Blond Knight of Germany”
Koala-kustannus, Helsinki, Karisto OY Hämeenlinna 2003, Suom. Petri Kortesuo.

Väkivalta-orgiat loppuivat toisen päivän iltana, puna-armeijan kenraalin saapuessa paikalle. Kun kolme sotilasta vielä seuraavanakin yönä sieppasi erään tytön ja raiskasi hänet, kenraali antoi hirttää heidät. Muista rankaisutoimista ei ole havaintoja.Naisista ja tytöistä, jotka katosivat neuvostosotilaiden vieminä ei ole saatu tietoja sen jälkeen, kuten ei ole kuultu Neuvostoliiton tai Venäjän edustajien anteeksipyyntöjäkään. Gorbatshowsentään tunnusti Neuvostoliiton vastuun Katynin murhista.

Voiton-päivän” eli näidenkin hirmutöiden muistelujuhlaan Moskovaan matkustaa säännöllisesti mm. Suomen presidentti, joka kuuluu olevan naisten tasa-arvon kannattaja? Ehkä olemme kuulleet väärin?

vlad-tavja-button 

Saksalaisten sotavankeus maailmansodan jälkeen muutti vakiintuneita käytäntöjä ja ilmeisesti myös kansainvälisiä lakejakin? Mitään protesteja ei ole kuultu siitä, että vankeja kuljetettiin pakkotöihin maihin, jotka eivät olleet heitä vanginneet, ja vankeutta jatkettiin vuosikymmen sodan jälkeenkin.

Jg52:n saksalaisia pidettiin ensin läntisellä Venäjällä, alueella joka oli ollut sodan aikana saksalaisten joukkojen hallussa. Huolimatta miehitysaikaisista kokemuksista, jotka eivät voineet olla yksinomaan hyviä, venäläinen maalaisväestö alkoi kammoksumaan vankien kohtelua ja osoitti NKVD:n mielestä heille liikaa sympatiaa. Vangit siirrettiin Uralille, jossa Ilja Ehrenburgin vihapropagandan toivottiin jättäneen syvemmän jäljen.

Huolimatta leirivartijoille järjestetystä erityisesta vihaankiihotus-koulutuksesta sotavankien, vartijoiden ja siviiliväestön välille syntyi kontakteja ja ymmärrystä. Entisinä rintamamiehinä vartijat eivät jaksaneet pitkään vihata saksalaisia, joiden tiesivät olleen samassa ”kusessa” kuin itsensä, ja vartijoiden välityksellä siviilit saivat vaihdettua hyväntekeväisyys-järjestöjen vangeille lähettämien pikkupakettien sisältöä kotipuutarhojensa vihanneksillä.

Shahtin kaupungin alueella sijaitsevassa leirissä puhjenneen kapinan aikana venäläiset vangit yksinkertaisesti juoksivat tiehensä, mutta Erich, jonka kohtelu oli saanut vankien kärsivällisyyden lopulta pettämään, kielsi saksalaisia menemästä portin ulkopuolelle: ”Miten niin, Bubi?” kysyivät jotkut vangit ihmeissään. ”Jos poistutte leiristä ja yritätte paeta… teidät ammutaan kuin koirat, ennenkuin olette päässeet edes kymmenen kilometrin päähän”
Sama lähde, sivu 224.

Sotilasosaston saapuessa Rostovista palauttamaan neuvostovaltaa ja sosialismia Shahtin vankileiriin, kaupunkilaiset olivat kerääntyneet buuaamaan sotilaille:
”Miksi pidätte näitä miehiä täällä?” ”Antakaa heidän mennä kotiin omaistensa luo. Heillä on kaikilla perheet.” ”Hävetkää”Kapinan seurauksena leirin pahinpia epäkohtia korjailtiin, mutta yllyttäjäksi leimattu Erich sai uuden 25-vuoden tuomion ”vastavallankumouksellisuudesta” ja ”kuulumisesta kansainväliseen porvaristoon”.

hermann_graf_buttonVankeudessa Erich Hartmanniin ja hänen sodanaikaiseen esimieheensä Hermann Grafiin kohdistettiin poikkeuksellista painostusta. Hartmann joutui mm. olemaan pitkiä aikoja pimennetyssä sellissä. Uhkaukset tappaa Erichin Länsi-Saksassa oleva perhe kuuluivat KGB:n tapoihin.

NKVD, eli salainen neuvosto-gestapo, oli perustanut saksalaisten sotavankien keskuuteen erityisen urkintajärjestön, ”Antifan”. Vetoamalla fasisminvastaisuuteen tms. onnistuttiin Hermann Graf ja muutamia muita harhauttamaan sen jäseneksi. Tämä avasi kuilun hänen ja useimpien muiden sotavankien välille.

Graf, jonka saavutuksia lentäjänä oli hyödynnetty jo Göbbelsin propagandakoneiston toimesta, sai kokea joutuneensa uuden propagandamyllyn raaka-aineeksi. Surullista, mutta muistutamme tuomitsemis-haluisille, että hän luopui sodan lopussa pakomahdollisuudestaan kantaakseen vastuunsa alaisistaan ja muista häneen turvautuneista, ja NKVD:n tahdonmurtamis-tekniikat eivät ole leikkiä niille jotka ovat sen kynsiin joutuneet.

Grafia on sotavankien palauttamisen jälkeen arvosteltu, mutta muista yhteyksistä tiedetään, että vankien keskinäisten välien rikkominen on osa painostusta. Ken tuomita vois?

Graf saavutti 212:n todistetun ilmavoiton kunnioittettavan tason, ja hänet olisi nähty mielellään ”DDR:n” (-sen Tavjalle rakkaan) ilmavoimissa, mutta sinne ei saatu Grafia eikä Hartmannia. Molemmat palasivat Länsi-Saksaan kun liittokansleri Konrad Adenauer oli henkilökohtaisesti neuvotellut Moskovassa viimeisten sotavankien palauttamisesta.

honest_john_buttonToisessa maailmansodassa Saksa ja mm. Suomi olivat taistelleet kommunismia vastaan, USA:n taistellessa sen puolesta. Korean sodassa v.1950-53, Erich Hartmannin ollessa yhä WW2:n sotavankina Uralilla, jenkit joutuivat vastakkainen aggressiivisen kommunistisen imperialismin kanssa, ja monet armerikkalaiset nuoret miehet saivat jakaa Erichin kohtalon kommunistien vankileireillä. Siellä olisikin ollut hyvä tilaisuus miettiäFr.D.Rooseveltin suurta viisautta!

Maailmansodan hävittäjä-ässä Walker M. ”Bud” Mahurin kirjoitti kirjankin kokemuksistaan kommunistien vankina: Honest John, ”Rehellinen John”, jossa hän kuvaa kommunistien vankeihin soveltamaa aibopesua ja muuta rääkkäystä.

Hartmannilla ja Mahurinilla oli myöhemmin tilaisuus vertailla kokemuksiaan sotavankeudesta täysin häikäilemättömien kommunistien käsissä: ”Tavallisella, sivistyneessä maassa asuvalla, länsimaisella ihmisellä ei voi olla minkäänlaista käsitystä kommunistien vankileireistä, eikä keinoista joita he käyttävät ihmisen murtamiseksi.” Toliver & Constable: ”Erich Hartmann” Koala-kustannus 2004, sivu 202.

”Molemmat ässät olivat yhtä mieltä siitä, että sotavankien tekojen tuomitseminen heidän omissa kotimaissaan oli väärin. …Kommunistien käyttämät menetelmät nujertaisivat kenet tahansa, jos heille annettaisiin aikaa ja mahdollisuus toimia mielensä mukaan. Ei ole olemassa sellaista rohkeutta, uskollisuutta ja isänmaallisuutta, joka tarjoaisi riittävän suojan heidän menetelmiään vastaan. Suojaa ei ole.” Sama lähde.

Eräs painostuskeino, josta Hartmann ja eräät muutkin Neuvostoliitossa pitkään venyneessä sotavankeudessa viruneet ovat kertoneet, oli uhkaus tehdä jotakin lännessä oleville perheenjäsenille, Erichin tapauksessa hänen vaimolleen Uschille ja lapselle. Sanojensa vakuudeksi kommunistit kertoivat tapauksista, joissa he olivat ”hoidelleet” länteen paenneen venäläisen vastustajansa jopa Pariisin kadulla keskellä päivää.

Aleksander Litvinenkon kuolema syksyllä -06 osoittaa, ettei Venäjällä aivan kaikki asiat muuttuneetkaan Neuvostoliiton hajotessa?

Urchi.gifTekaistun sotarikos-syytteen perusteella Hartmannille oli lätkäisty 50-vuoden vankeustuomio, joka kumottiin monien muiden epämääräisten poliittisten tuomioiden tapaan vasta NL:n hajottua, vuonna 1995.

Erich Hartmannin sotavankeutta kesti 10½ vuotta sodan päättymisen jälkeen, vuoteen 1955. Hänen fyysistä terveyttään nämä vuodet nakersivat, mutta hänen mieleensä vangitsijat eivät pystyneet vaikuttamaan.

Erichin päättäväisyyttä ja lujuutta ylläpiti varmuus siitä, että hänen vaimonsa Ursula ”Usch os. Paetschodottaa häntä kunnes hän palaa. Tämä luottamus ei ollut turhaa. Perheen poika, jota Erich ei koskaan ehtinyt nähdä, kuoli sotavakeuden aikana kolme ja puoli vuotiaana.

Palattuaan Saksaan Hartmann liittyi uudelleenperustettuun Luftwaffeen v.1956 ja kolme vuotta myöhemmin hän oli ”Jagdgeschwader 71 ”Richthofen:in” komentaja. Liittotasavallan ilmavoimissa oli alkamassa suihkukoneiden aikakausi, mikä ei toki ollut Erichille mullistavaa sillä hän oli ehtinyt kokeilla jo Messerschmitt 262:n ohjaimia.  Di-gold

 

me262

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s