Uuspakanuus Saksan proletaarisessa ja sosialistisessa kulttuurissa

germans000001hammr1Pakanuuden uudelleenlöytäminen, luonnonmukaisuuden ihannointi, kulutusyhteiskunnan ja urbanisoitumisen kritiikki ja muutkaan niistä teemoista, joita 2000-luvun radikaalit pitävät ehkä omina löytöinään, eivät ole aivan uusia keksintöjä. Tässä tarkastelussa keskitymme vain pakanuuteen, ja sekin oli löytänyt löytäjänsä jo 1800-luvun lopulla, ja myös radikaalit yhteytensä.

Pakanuus, eli kristinuskoa edeltäneiden arvojen etsintä ja kiinnostuminen omasta kulttuurisesta menneisyydestä, inspiroi ja kiehtoi yhteiskunnallisestikin radikaaleja ajattelijoita ja toimijoita jo edellisten sukupolvien aikana, kuten kirjoittaja, Hennig Eichberg osoittaa. ”Oikeisto” ja ”vasemmisto” -jakautumalla ei ole ollut tässä suhteessa merkitystä, vaan rintamat ovat määräytyneet muilla perusteilla. Hennig Eichberg tarkastelee uuspakanuuden ja germaanisen mytologian merkitystä Saksan vasemmistolaiselle työväenliikkeelle 1800-luvulta vuoteen 1933, ja kuten hän osoittaa, kiinnostus ei rajoittunut yksin vasemmistoon.

fidus1_blgr

Neo-paganism in German working-class, proletarian and socialist culture:

Saksalaisen vasemmiston menneisyyden tarkastelu johtaa meidät aikaan ennen vuotta 1914, ja jopa edelliselle vuosisadalle, etsiessämme alkuperäistä työväenluokkaista ja sosialistista kulttuuria, jonka piiristä me löydämme ”proletaariset vapaa-ajattelijat”, Proletarische Freidenker. On erikoista, että 1970-luvulla kirjoitetut vasemmiston historiat tarkoituksellisesti jättivät huomiotta tämän liikkeen, jossa vuonna 1933, Hitlerin ottaessa vallan Saksassa, ei ollut vähempää kuin miljoona jäsentä, käsittäen sekä sosialidemokraatteja, sosialisteja että kommunisteja.

Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin tätä liikettä on tutkittu, se on tehty ideologisen ahdasmielisesti. On lähestytty vain johtajien henkilöhistorioita ja unohdettu näkökulma tämän liikkeen jokapäiväiseen toimintaan. Jos sensijaan tarkastellaan liikkeen historiaa ja sosiologiaa tarkemmin, havaitaan monia yhtymäkohtiä germaaniseen muinaisuuteen.

”Thor lyö alas Midgardin käärmeen”, toistaa sosialidemokraattisen puolueen lehti v. 1895 vanhan legendan. ”Vorwärtsin” sivuilla historioitsija ja marxilainen ideologiFranz Mehring tukee erään toimittajan aietta julkaista kirjasarja, joka esittelisi vanhat germaaniset legendat asetettuina uusiin yhteyksiin. Kansikuvassa vuonna 1894 valkopartainen menninkäinen avaa porttia fantastisten legendojen maailmaan hämmästyneille lapsille, minkä teeman on ymmärretty esittävän futurististen ja sosialististen näkökulmien yhteyttä.

Joulu ja talvipäivän seisaus

jacobSosialistinen aikakausilehti ”Der wahre Jakob” on täynnään samankaltaista tämän ideoiden ja kuvien assosiaation suorasukaista käsittelyä. Lehti tarjoaa lukijoilleen julisteen, joka otsikoituna ”Talvipäivän tasaus” näyttää muinais-germaaneja kokoontuneena palavan tulen ympärille

Sosialidemokraattinen osuuskauppaliike keräsi ja julkaisi sarjan kuvia, jotka levisivät po. kauppojen halpojen elintavikkeiden mukana, ja ne oli varustettu seuraavanlaisilla viesteillä:

Muinaisten germaani-heimojen kokoontumisista käytettiin nimityksiä ”Things” tai ”Dings”; Ne tapahtuivat aina ulkoilmassa. Kokoontumispaikkoja olivat kukkuloiden huiput, tai kokoonnuttiin suurten puiden alle tai erikoisten kivipaasien läheisyyteen. Kaikilla vapailla ja kunniallisilla miehillä, jotka kantoivat asetta, oli velvollisuus osallistua näihin kokouksiin. He kokoontuivat joko määrättyinä päivinä, tai erikseen kutsuttuina päättämään asioista perinteisten lakien mukaan, ratkaisemaan sodasta ja rauhasta tai istumaan oikeutta.

Näin vasemmisto tunnusti uskollisuutensa muinaiselle ”Things”-hallinnolle, joka nähtiin siis saksalaisen sosialidemokratian ensimmäisinä vuosikymmeninä kuluttajien osuuskuntaliikkeen edelläkävijänä. ”Proletaaristen luonnonystävien” laulu vuodelta 1900 osoittaa, että ulkoilma, viitaten muinaiseen ”Tings”-demokratiaan, on ymmärretty poliittisena tunnuksena, samaistumisena ympäristötietoisuuden (environmentalism) alkuperäiseen muotoon ja terveen elämän julistamiseen:

Nouskaa, veljet!
Lähtekäämme rakastettuihin ja vapaisiin metsiin!
Sinne, missä tammien vihreissä kujissa,
meidän laulumme vahvimmin raikuu.
Missä elivät isämme,
vahvoina kuin leijonat ja uskollisina kuin kyyhkyt,
missä muinainen vapaa kotka levitti siipensä,
sillä meidän kulkumme nostaa sen ilmaan.
Antakaamme määrämme voiman ponnistaa,
kokeilkaamme rohkeuttamme,
sillä esi-isämme Valhallassa katsovat meitä ilolla!

”Vapaa”, ”vihreys”, ”esi-isät”, ”Valhalla”: Tässä käytetään hyvin romanttisia asetuksia, mutta ehdottomasti sosialitisen toivon julistuksena. Baijerin työläislaulajien festivaaleilla päiväntasauksena 1925 nähtiin kaupunkiin saavuttaessa koju miehitettynä muinais-germaanisesti puetuilla hahmoilla ja vaaleatukkainen tyttö istumassa sen vieressä soittamassa harppua kahden tammen välissä. Tämä ryhmä esitti vanhaa germaanista laulua.

Tämän spektaakkelin voisi yhdistää keisarillisen ajan patrioottiseen ja militaristiseen loistoon, mutta sosialistisen liikkeen yhteydessä se ei ollut miltaristinen eikä sovinistinen. Se symboloi germaanista vapautta täydellisesti sosialistisen liikkeen tulevaisuus-visioiden mukaisesti.

Kun otamme huomioon luonnon ystävät ja proletaariset vapaa-ajattelijat, näemme että juuri sosialistisesti ajatteleva työläisnuoriso oli se joukko, joka seurasiHermann Kheruskin jalanjälkiä Teutoburgin metsässä.

Kaupungeissa työtätekevä nuoriso rikkoi industrialistisen olemassaolonsa yksitoikkoisuuden tanssimalla kansantansseja vapaan taivaan alla, viettäen päiväntasauksia ja palauttaen arvoonsa vanhat keski-ajan näytelmä-leikit. Tytöt omaksuivat myös germaanista muinaisuutta pukeutumiseensa. He ottivat käyttöön diadeemit ja pronssisoljet.

Tämä germaanisen kulttuurin uudelleenlöytäminen, mukautuneena ja muuntuneena, löysi erityisen vastaanoton proletaarisissa festivaaleissa, joita useimmin järjestivät juuri proletaariset vapaa-ajattelijat.

Vuonna 1874 sosialistinen sanomalehti kirjoitti:

Kuka ei olisi iloinen Joulun lähestymisestä? Kuka ei riemuitsisi nähdessään lasten hyppivän ilosta joulukuusen ympärillä? Monet aikalaisemme ihmettelevät silti Joulun juhlan todellista merkitystä. Kristinusko menestyikin juuri muuntamalla pakanallisesta muinaisuudesta periytyvät juhlat kristillisiksi. Muinainen juhla, jota germaanit viettivät keskitalvella, on nyt kristittyjen tärkeimpiä juhlia.

Muinaisille germaaneille tämä ajankohta oli myös tärkeä, sillä silloin päivä alkoi pidetä jälleen. Esi-isämme perustivat juhlallisuutensa useimmiten luonnossa ilmeneville asioille. Pitenevät päivät muuttivat heidän kotinsa juhlahuoneistoiksi, koska lisääntyvä valo merkitsi heille elämän vahvistumista.

Vuoden 1880 lopulla työläisrunoilija Manfred Wittich julkaisi joulu-aiheisen säkeen Leipzigin ammattijärjestölle. Tämä säe toistaa vanhoja germaanisia joulutapoja. Toisen vasemmistokirjoittajan, Franz Diederichin jyrkkäsävyinen teksti on otsikoitu ”Talvipäivän seisaus”.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaistu ”Nuorten työläisten toimituksia” sisältää kepeän päiväntasaukseen liittyvän leikin Hermann Claudiukselta ja kirjoituksen päiväntasauksesta Kurt Heilbutzilta. Kielentutkijoiden pitäisi aloittaa huolellinen kartoitus selvittääkseen, josko nämä päiväntasaus-tulet ja -juhlallisuudet putkahtivat esiin ilman sosialistisen kirjallisuuden vaikutusta, varsinkin kun niitä esiintyi juuri työläisnuorison keskuudessa.

Vuonna 1926 sosialistinen vapaa-ajattelija kirjoitti:

Proletariaatti kehittää itse omat festivaalinsa. Me näemme Joulussa merkkitapauksen, jonka kautta kommunismi levittää ilosanomaansa ihmisten onnesta. Päiväntasaus on meille proletariaatin taistelun symboli. Kuten aurinko nousee tuona päivänä, siten tulee myös vallankumouksellinen liike nousemaan alhaisesta asemastaan, ja on matkalla kohti voittoa: Meidän keväämme tulee koittamaan!

irminsul-blgr

Toukokuun juhla, pakanallinen kevään juhla, ja työn kultti

>fidus04_blgrPäiväntasauksen lisäksi toukokuun ensimmäinen selitettiin saksalaisten sosialistien toimesta työväenluokan kansainvälisen taistelun päiväksi, ja sekin linkitettiin pakanalliseen perinteeseen. Jo niin varhain kuin 1880 Wilhelm Liebknechtkuulutti sosialistisen vapun kaukaista alkuperää: ”Vuosituhansia 1. toukokuuta oli juhlapäivä, ei vain germaanisissa maissa vaan myös latinalaisissa. Se on kevään ja maan uudelleensyntymän juhla. Toukokuun ensimmäinen on siten onnellisin ajankohta työn maailmanlaajuiselle juhlapäivälle, koska sitä pyhittää vuosituhantinen traditio.

Huolimatta toukokuun ensimmäisen arkisesta yhteydestä taloudelliseen ja poliittiseen näkemykseen, joka korostetusti suuntautui tulevaisuuteen, sen pakanallinen tausta yhdisti sen toisenlaiseen elementtiin, joka tuli näin liitetyksi tämän juhlapäivän sosialistiseen kokonaisuuteen.

Vain sellainen sosialismin historian pintapuolinen tarkastelu, joka perustaa nykyisin vallitseville käsityksille, voi nähdä jotain ristiriitaa siinä, että Liebknechtin kaltainen vanha sosialistinen vallankumouksellinen ottaa puheeksi pakanallisen kevätjuhlan alkuperän ja tuhatvuotisen perinteen sen pyhittäjänä.

fidus-1928_buttonVuonna 1905 SDP:n (sosialidemokraatit) lehti oli vapun kunniaksi kuvitettu tunnetun uuspakanallisen taiteilijan Fiduksen piirroksilla. Ensimmäinen sivu esitti säteilevää kevään jumalaa Balduria ympäröitynä alastomilla ihmisillä muinaisgermaaniseen tapaan. Fidus piirsi sittemmin sekä sosialistien että anarkistien julkaisuihin, ja vapaa-ajattelijoille yhtähyvin kuin oikeistolaisille, joita innosti germaaninen uskonnollisuus ja kansallismielinen kansan palvonta.

Kevään juhla, anti-kristillisissä ja pakanallisissa sävyissä, ylsi korkeimmalle poliittiselle tasolle vuonna 1919, kun uusi tasavallan hallitus aikoi tehdä siitä kansallisen juhlapäivän. Sosialistinen sisäministeri David avasi keskustelun asiasta Reichstagissa:

Moninpaikoin on säilynyt kansanomaisissa tavoissa ja kertomuksissa primitiivisen luonnon juhliminen toukokuun ensimmäisenä. Nousevan elämänilon tunnoissa, auringon ja valon palatessa luonnon kello herättää meidät kukkien loistossa. Omistamalla tämän päivän työväen taistelulle yhdistämme sen muinaiseen luonnon kunnioittamiseen korkealla kulttuurisella tasolla.

Parlamentin oikeiston puhemies vastasi hänelle sanoen, että työn arvokkuus tulee paremmin korostettua kristillisen sadonkorjuujuhlan yhteydessä. Saksalais-kansallisten (Deutschnationalen) osoittaessa suosiotaan hän lopetti sanomalla, että hän kieltäytyy kannattamasta toukokuun ensimmäisen laillista tunnustamista ja kutsuu kaikki parlamentin kristillismieliset tukemaan kantaansa.

Tämä kiistely osoittaa pakanallisten sosialistien ja kristillisesti ajattelevien vastakkaisuuden po. kysymyksessä. Vastustajiin liittyi myös sosialidemokraattisia puhujia, jotka vetosivat Jeesus Nasaretilaiseen, ja varoittivat kristillisen etiikan hylkäämisestä.

Sosialistisen liikkeen vapaa-ajattelijat pitäytyivät juhlan pakanallisessa tulkinnassa, ja kehittelivät sitä edelleen. Esimerkiksi vuonna 1928 sosialidemokraattisen kirjallisuuspiirin julkaisu julisti:

Monille muinaisuuden kansoille ensimmäinen toukokuuta oli vuoden arvokkain päivä. Päivän luonne on vielä kiinnostavampi, kun sen ideologinen sisältö ei ole rajoittunut ainoastaan sen nykyiseen viettoon, vaan siihen liittyy eräitä kulttuurisia teemoja mm. kelteillä. Druidit jakoivat liesiin uuden tulen toukokuun ensimmäisenä. Tämä uuden tulen jakaminen oli hyvin pyhä toimitus, ja liittyi työn pyhittämiseen. Alkukantaisten ihmisten ajattelua dominoi yleisesti työn välineiden, viljylysten ja kotieläinten kunnioittaminen.

Jotkut näkevät saman ilmiön vasaran kunnioittamisessa: Vasaran kautta vannottiin, se vahvisti sopimukset, siunasi avioliitot ja sitä käytettiin myös amulettina. Joskus sitä käytettiin talismanina karjasuojien ja asuntojen ovilla, ja myöhemmin kaupunkien porteilla. Kristillinen tunnus, risti, vastaa vanhaa tunnusta, vasaraa. Aura, vene, pyörä, kärryt, sirppi, ja kaikkialla tuli nauttivat samaa kunnioitusta. Tuli on erittäin merkityksellinen symboli, koska se edustaa sosiaalista yhteyttä, sosialistista työ-yhteisöä ja elämää.

Se on myös paimentolaisjoukon vanha tuli. Tulen seremonia oli myös suurten Thing-kokoontumisien keskeinen suoritus. Muinainen vappu-juhlien riitti ”Markergeding”, joka tunnettiin myös nimillä ”Meigeding” tai vanhimmissa dokumenteissa ”Meyengeding”, toukokuun kokoontuminen, on alkuperältään tuntematon. Se oli rajaseudun yhteisöjen juhlallisin yhteinen tapaaminen.

Se ei ole sattumaa, että kevään juhliminen ja ihmisten kokoontuminen liittyivät toisiinsa. Noiden kaukaisten aikojen henkeen sopi luontevasti, että maaperän tuotto ja velvoitteet yhteisöä kohtaan samaistettiin, koska jumalat kuuluivat arkipäivään sen erottamattomina osina.

Näiden aroilta tulleiden siirtolais-yhteisöjen taantuminen ja lopulta katoaminen, mukanaan heidän korkeasti eettinen tapansa huolehtia taloudesta ja yhteisestä hyvästä, ei vienyt mukanaan toukokuun juhlaa. (Kirjoittaja tekee tässä saman erehdyksen, kuin useimmat druidistiset tai germaanis-mytologiset Euroopan muinaisuuden arvioijat. Hän samaistaa vanhimmat eurooppalaiset traditiot Keski-Aasiasta tulleiden indoeurooppalaisten paimentolaisten perintöön, mistä ei todellakaan ole kysymys. Kirjoittajan tulkinnan mukaan indoeurooppalaisia edeltäneellä eurooppalaisella väestöllä ei olisi mitään tekemistä po. traditioiden kanssa, toisin kuin arkeologia ja eri tieteiden tuloksia rinnastava tarkastelu osoittaa. käänt.huom.) Tämä juhla sensijaan säilytti selvät sosiaaliset yhteytensä, heijastaen yhteiskuntaluokkien konfliktia.


Leikit, joita järjestettiin ”Maybaumin” ympärillä, kun se oli ensin juhlallisesti pystytetty, olivat usein tilaisuus talonpojille ja työläisille esittää riistäjiin ja sortajiin kohdistuvia satiireja. Englantilaisten kevätleikit ovat erityisesti kiinnostavia. ”Robin of Wood” esiintyy niissä, kuin ”King of the May”, ”Toukuun Kuningas” tai kansan sankari. Siis kuka?? Robin Hood! Hän, joka otti rikkailta ja antoi köyhille!

Toukokuun juhla korotettiin v.1889 maailman proletariaatin juhlaksi kansainvälisessä kokouksessa Periisissa. Siten vuosituhantinen kaari sulkeutui.


Tässä vuoden 1928 sosialistisessa tekstissä ei ole kyse vain ulkoisesta käyttäytymisestä tai romantisoivista selityksistä (päiväntasauksen tulet etc.). Se antaa kokonaisnäkemyksen Thing-instituutiosta: Tulen kunnioittamista ja Maybaum, kevään juhla, työn ja luokkataistelun kunnioittamista. Toukokuun juhla yhdistää siten pakanallisen, sosialistisen ja historiallis-materialistisen näkemyksen samaksi kokonaisuudeksi.

Dokumentit vahvistavat sosialistisen työväenkulttuurin mytologiset ja pakanalliset lähteet niin lukuisiksi, että on ihmeteltävä, miksi ne on onnistuttu sivuuttamaan nykyaikaan asti. Aivan äsken julkaistussa kirjallisuudessakin ne joko unohdetaan kokonaan, tai selitetään olemattomiin taktisina myönnytyksinä. Samoin vähätellään työväen kulkueiden tms. uskonnollista luonnetta, proletaarista nudismia joka tietoisesti oli osa vapautumispyrkimystä, ja vapaa-ajattelijoiden liikettä Saksan militantin työväestön keskuudessa.

Unohtaminen ei kuvasta yksin analyytikkojen rajoittuneisuutta, vaan myös median ylimielistä suhtautumista. Erinäiset sosialidemokraattiset ja oikeistolaiset poliitikot uhosivat turhaan tätä samanaikaista sosialismin ja uuspakanuuden elpymistä vastaan. Nykyiset historiantutkijat eivät ota tätä liikehdintää vakavasti tarkasteltavaksi teemaksi, koska se on pääosin dokumentoitu sanomalehtiin, lasten kirjoihin ja kuvituksiin, eikä ”vakavaan” sosialistiseen kirjallisuuteen.

Koska työväenluokkaisen oppositiotoiminnan kulttuurihistorian koko kenttä on sysätty tutkimuksen ulkopuolelle, menetämme tilaisuuden saada kokonaisnäkemyksen niistä motiiveista, jotka johtivat merkittävien työväenjärjestöjen muodostumiseen, työläisnuoriso-liikkeeseen, ”luonnon ystävien” piireihin, ja vapaa-ajatteluun.

Tänäkin päivänä on olemassa edelläkävijöitä, jotka ovat aloittaneet vapautumisensa mahtailevasta intellektualismista ja kuivasta teoriasta, ilmentäen vaihtoehtoista sosialistista uskonnollisuutta. Bolshevikkien vallanoton jälkeisellä Venäjällä nähtiin työläisten uskonnollisuuden tarvetta ja juhlimisen spontaaneja muotoja tutkittaessa uuspakanuuden hahmottumista. Maxim Gorki ja Anatoli Lunatsharski tulivat pohdintojensa takia nimitellyiksi ”jumalan-rakentajiksi” (V.I.Leninin toimesta. käänt.huom.) Läntisen sosialidemokratian piirissä Saksassa ja Belgiassa Henri De Manilla oli samankaltaisia tavoitteita organisoidessaan sosialistisia ”Thingspiele” -tapahtumia yhdessä jopa kansallissosialistien kanssa.

Tämän materiaalin tarkastelu osoittaa, että suora jatkuvuus ja rakenteellinen analogia on mahdollinen vuosien 1900-1933 työväenluokan uuspakanallisen kulttuurin ja toisaalta 1970-luvulta alkaneen mytologisten juuriemme uudelleenarvioimisen välillä. Meidän täytyy rakentaa uusi tulkinta, joka täyttää ajallisen katkon. Toisaalta, voimme myöntää, että 19. vuosisadan lopun ja 20. vuosisadan tanskalaiset ja saksalaiset vasemmisto-romantikot ovat nykyisinkin varteenotettava inspiraation lähde.

Hennig Eichberg.

Julkaistu aiemmin: http://www.libertariansocialist.com

Libertarian Socialist News, Post Office Box 12244, Silver Spring, MD 20908, USA

fidus1_blgr

Kommentteja: Työväenliike ja germaaninen perintö

Poliittisen vasemmiston historiaa niin Saksassa kuin muuallakin on tulkittu ja leikelty aina kulloisenkin päivänpolitiikan tarpeita vastaavaksi. Henning Eichberg antaa saksalaisen sosialidemokratian perustajien näyttäytyä meille saksalaisuudestaan ja kansansa pakanallisesta menneisyydestä vilpittömästi ja poliittisesti epäkorrektisti riemuitsevina, kuten heillä ja heidän aikalaisillaan oli tapana.

Kapitalistisen järjestelmän työtätekevien luokkien henkinen itsensälöytäminen nousevan sosialistisen liikkeen myötä oli riemukas löytöretki. Porvariston ja papiston tarjoamista ajatustottumuksista ja minä-kuvasta (palvelija, alempi, kiitollinen, nöyrä) kieltäytyminen ja pois-oppiminen ei jäänyt eikä voinutkaan jäädä vain vallitsevan taloussysteemin luomaan työnjakoon perustuvan identiteetin -työläinen contra kapitalisti- emansipoimiseen ja glorifikaatioon, vaan henkisen uudestisyntymisen prosessi kieltäytyi tunnustamasta ennalta-asetettuja rajoja, ja pyyhki pölyt, tutki, hyväksyi tai hylkäsi, kaiken mihin pääsi käsiksi.

Saksassa kansallinen ajattelu heräsi ja otti suuntansa 1800-luvulla, aikana jolloin ei ollut olemassa saksalaista valtiota, Bismark ja Wilhelm I eivät vielä olleet tehneet Preussin kuningaskunnasta saksalaista keisarikuntaa, joka sekin pysyi monille olemukseltaan ”preussilaisena”. Kansallisuus-aate eli siis pitkään omillaan, ja löysi oman ”völkish”- ”kansanomainen”-painotuksensa. Yksinkertaistettujen historia-sapluunien käyttäjiltä tämä jää huomaamatta.

Jossain paikoissa ”isänmaallisuudesta” puhumisella profiloivat itseään ne ihmisryhmät, jotka tuntevat epäluuloa vähemmän varakkaita sosiaaliryhmiä kohtaan. 1800-luvun lopun Saksassa kansallisen identiteetin löytäminen ja vahvistaminen oli osa henkistä vastarintaa, kohteena leegio kreivejä, herttuoita, kuninkaita ja keisareita, jotka olivat jakaneet saksalaisen maaperän omiksi pienemmiksi tai suuremmiksi valtakunnikseen. Teollisuuden kehitys jyskytti jo näiden feodaali-ajan sirkuslavasteiden portteja höyryvasaralla, ja saman teollisuuden luoma proletariaatin miljoonainen itsensä ja toisensa löytänyt ihmismassa tarkasteli tätä jyskytystä toiveikkaasti, tietäen vasaralle jo seuraavan kohteen.

Miksi saksalainen työväenliike ei saavuttanut sitä tavoitetta, jonka ympärille se muodostui, on liian pitkä tarina tähän yhteyteen. Tarkastelu keskittyykin siihen, mitä teemoja oli läsnä tämän liikkeen syntyessä, ja mitkä asiat innoittivat vasemmiston perustajia ja alkuajan kannattajajoukkoja.

Henning Eichbergin tarkastelu osoittaa myös eurooppalaiseen muinais-pakanuuteen kohdistuvan kiinnostuksen olevan poliittisista leireistä riippumaton spontaani ilmiö, joka nousee, tukahdutetaan ja kätketään, mutta nousee aina uudelleen niinkauan kuin eurooppalaisia elää Euroopassa. Kiinnostus vanhinta elämänmuotoa, sen meille jättämiä myyttejä ja omaa alkuperäämme kohtaan ei ole snobismia tai tiedon harrastamista sen itsensä takia. Se on eurooppalaista oman itsensä löytämistä, ja oman paikkansa hahmottamista ihmiskunnan ja historian topografiassa.

Mikään aito, ihmismyönteinen ja ihmisistä lähtevä yhteiskunnallinen liike ei ole kieltänyt tätä.

fidus1_blgr

Kommentteja: Pakanallinen perintö ja 2000-luvun radikalismi

fidusspeisehaus_sin1900-luvun alun saksalaiset luonnon ja luonnollisuuden etsijät löysivät itsensä vain paria vuosikymmentä myöhemmin keskeltä poliittista myllerrystä. Heidän ajattelunsa ei silti kadonnut, vaan kulki heidän mukanaan sekä oikeiston että vasemmiston riveihin, heijastuen mm. Kolmannen Valtakunnan tiukkana eläinkokeet kieltävänä lainsäädäntönä.

Onko se sitten meidän ajattelumme rajoittuneisuutta, kun emme osaa iloita valtakunnanmarsalkka Herman Göringin suorastaan kettutyttömäisestä kiihkeydestä eläinkokeiden vastustamisessa tai Adolf Hitlerin vegetaarisuudesta? Joka tapauksessa heidän mieleensä oli tarttunut jotakin, joka leimasi heidän ajatteluaan koko heidän elinaikansa.

fidusfarewellVandervogel-Bevegung muistetaan joskus mainita Hitler-Jugendille tietä näyttäneenä nuorison kansalaisliikkeenä, mutta yleensä puheenaihetta vaihdetaan kiireesti, sillä vandervogeleiden vihreys on niin ilmiselvää. Kaikki edeltäjät eivät kelpaa?

Vandervogel-liikkeen muodostivat rohkeasti yksin ja ryhmissä pitkille vaellusretkilleen lähtevät nuoret, joiden joukoissa uudet laulut ja uudet ajatukset levisivät yhteiseksi folkloreksi, joka antoi yhteenkuuluvuuden tunnetta nuorten ikäluokkien parhaimmistolle, ja rohkeuden arvostaa oikeudenmukaisuutta jopa vanhempaa sukupolvea vastaan kapinoiden. Suuntautuiko tämä energisyys oikealle vai vasemmalle, sen ratkaisivat vaelluksille lähtijöistä riippumattomat seikat. Sattumakin?

wandervogel2_sin_23341

hermannwirthWilhelm Reichia käsitelleessä artikkelissamme mainitsimme jo, että huolimatta Reichin yhteistyöstä kommunistien kanssa nuorten kansallissosialistien joukossa oli hänen seksuaalis-yhteiskunnallisista ideoistaan kiinnostuneita, jotka pitivät yhteyttä Reichiin vielä tämän jouduttua pakenemaan Saksasta. Germaaninen muinaisuus oli keskeisin teema ”SS-Ahnernerben” ensimmäiselle johtajalle Herman Wirthille, joka sittemmin joutui epäsuosioon tuomittuaan juutalaisvainot ”epägermaanisina”.

Riimututkija Wirth oli vain yksi 1900-luvun saksalaisista, jotka järkeään ja moraaliaan seuraten tekivät valintoja,joita jälkikäteen on joskus vaikea ymmärtää. Heitä ei puolustella höpöttämällä ”parhaista bailuista” tai ”maan tavasta”. Miksiköhän?

Huolimatta Saksan myöhemmästä poliittisesta kehityksestä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen saksalainen luonnonyhteyden, muinaisuuden ja terveen elämäntavan etsintä on asetettavissa oikeaan yhteyteensä: Myöhemmän uushenkisyyden, luonto-yhteyden löytämisen ja uudelleen virinneen pakanuuden edeltäjänä.

Jopa hippi-liikkeen perusideat olivat läsnä jo tuolloin. Valitettavasti historia otti 1900-luvulla toisen suunnan, hippiliikkeen tukahtuessa huumeisiin ja vandervogeleiden jäädessä poliittisten mullistusten jalkoihin.

celebratethesun1926_button

Jos uskallamme oppia jotain historiasta, ja nähdä uutisotsikoiden taakse, ymmärtäen asioiden olemukset, kuvan neitoset, jotka palvovat Aurinkoa kesällä 1926 tavalla joka on kuvattu jo neoliittisen ”Vanhan Euroopan” esineissä, eivät etsineet elämäniloa turhaan, kuten ei jää merkityksettömäksi detaljiksi Fiduksen samoihin aikoihin kuvaamien (alempi piirros) nuorten valinta etsiä henkisesti tyydyttävämpää elämää fyysisesti raskaasta, aineellisesti köyhästä, mutta ihmisen sielulle niin sopivasta maanviljelystä esivanhempien tapaan.

fidus_kommune_sin_18017

hammr1

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s